Hemminki ja Hilma

Millainen mies Hemminki lopulta oli? Minä opin tuntemaan äitini isän vasta, kun hän oli jo vaari-iässä. Mutta nuoruudessaaan, 1910-luvulla, Hemminki teki uraa pahamaineisessa Sörkän vankilassa. Onneksi hän vietti aikaansa lähinnä kaltereiden ulkopuolella, vanginvartijana. Hilman hän löysi Helsingistä. Tämä Tuusulan tyttö kävi talvet kaupungissa ompelijaopissa, mutta joutui kesäisin palaamaan Fallbackaan maatilan töihin.


Sata vuotta sitten helsinkiläisten nuorten oli tapana kävellä Espalla, kuten nykyäänkin. Isossa joukossa tuttavuuksia on helppo solmia. Viime vuosisadan alussa kadun varrella oli valokuvaamoja, joissa pistäydyttiin vaikkapa kihlausta juhlistamaan kuten ylläolevassa kuvassa. Vuonna 1917 nämä kaksi nuorta solmivat avioliiton. Hemmingillä oli vakituinen ja varma työpaikka vankilassa ja Hilma ompeli vaatteita ja kävi myymässä niitä Kaartin hallin kauppiaille, joten toivoa tulevaisuudesta oli olemassa.

Mutta maailmansota oli meneillään ja Suomessa käytiin oma kamppailu, kansalaissota. Tammikuussa 1918, kun punaiset olivat ottaneet koko kaupungin hallintaansa, synnytti Hilma tyttölapsen. Minun onnekseni lapsi jäi henkiin ja perhe pärjäsi, vaikka samana keväänä kaiken myllerryksen päätteeksi vaari erotettiinkin vakituisesta työpaikastaan.

Miksi Hemminki sitten alunperin muutti Helsinkiin eikä jäänyt Nastolaan, jossa isoveli vielä viljeli Kuraston torppaa Koiskalan kartanon mailla? Se oli varmaan Maria-sisko, joka sai hänet uskomaan, että maatalous on vanhanaikaista eikä enää elätä. Vuonna 1906 Hemminki oli saanut päätökseen opintonsa Latokartanon maatalousoppilaitoksessa ja yritti sitten joitakin vuosia toimia eri kartanoissa työnjohtajana. Työ ei ollut järin innostavaa. Mutta Maria-sisko oli muuttanut Helsinkiin. Hän asui Katajanokalla miehensä Kalle Lindströmin kanssa, joka toimi poliisina. Kylässä käydessään Hemminki sai ajatuksen. Järjestyksenpitäjiä tarvitaan aina, varsinkin levottomina aikoina. Niinpä vuonna 1913 hän otti vastaan toimen vanginvartijana Helsingin keskusvankilassa, Sörkässä. Asunto löytyi pian lähistöltä, Kulmavuorenkatu seitsemästä.

Viisi vuotta kului ankarassa työympäristössä. Löytyi seurustelukumppani, jonka kanssa perustettiin perhe laitakaupungille Sörnäisiin. Hemminki täytti kolmekymmentäviisi. Sitten, juuri ensimmäisen lapsen synnyttyä, katkesi lupaavasti alkanut ura valtion palveluksessa. Kun kansalaissota päättyi punaisten tappioon toukokuussa 1918, kysyttiin kaikilta valtion työntekijöiltä, kannattaako tämä punaisia vai valkoisia. Hemminki ei ollut aktiivinen työväenliikkeessä, mutta sanoi olevansa mielummin työväen kuin porvareiden puolella. Ja suurten puhdistusten aikaan rehellisestä mielipiteestä rangaistiin lähtöpasseilla. Vankilan pöytäkirjoihin erottamisen syyksi kirjattiin "yhteistoiminta kapinahallituksen kanssa".

Hemmingin ja Hilman elämä sujui kuitenkin ilman valtion leipääkin. Vallilassa asuttiin, saatiin kolme lasta, kestettiin toinenkin sota. Hemminki teki Helsingin satamissa kunnostustöitä ja joutui välillä tilapäistöihin. Kolme lasta kasvoivat aikuisiksi ja perustivat omat perheensä. Vanhoilla päivillään Hemminki innostui puutarhanhoidosta, olihan hänellä alalle koulutus. Mökki Vallilan siirtolapuutarhan alueella muodostui toiseksi asunnoksi. Kun vanhin tytär meni naimisiin, toimi se jonkin aikaa nuoren parin ensiasuntona.

Kuvissa Hemminki lastenlastensa kanssa. Yläkuvassa 1950-luvulta mukana Timo ja alemmassa, joka on otettu 1960-luvun alussa, hymyilevät Hilman ja Hemmingin edessä Pekka ja Juhani.

Johannes ja siskonsa Maiju

OIKEASTAAN PIDÄN TUOSTA savolaisesta ukosta, isoisästäni Johanneksesta, joka lähti yli sata vuotta sitten Karjalaan etsimään leveämpää leipää. Eihän nyt Savon syrjäisimmillä nurkilla riittänyt elantoa kokonaiselle perheelle. Pielaveteläisen Jahvetin lapset saivat vuorollaan häipyä ahtaasta Tuovilanlahden savupirtistä kuka minnekin, heti kuusitoista täytettyään.

Ensimmäisenä lähti vanhin sisko Maiju. Juuri hän keksi, että on mentävä kauemmaksi kuin Kuopioon. On lähdettävä uuteen kultamaahan, Karjalaan, jossa rautatie oli juuri tuonut valtavat metsäalueet helposti saataville. Maiju asettui Viipuriin. Johannes tuli perässä muutaman vuoden kuluttua ja löysi itselleen paikan maaseudulta, Antrean asemalta. Nuorempi veli Taavetti pääsi opiskelemaan Viipurin kanttori-urkurikouluun. Armi ja Miina tulivat sitten myöhemmin, kun rippikoulut oli käyty.
No Maijuhan ryhtyi ompelimon pitäjäksi ja muutti oikein pääkaupunkiin. Viipuri sai jäädä. Naimisiin Maiju ei koskaan viitsinyt mennä, sillä Helsingin Töölössä riitti ompelimon omistajalle tarpeeksi ohjelmaa muutenkin. Ja olihan siinä Miina-siskon tytär hoidokkina ja ompelijaopiskelijana. Kaukana Kuopiossa piti käydä säännöllisesti edesmenneen Hilda-siskon tyttäriä tapaamassa. Nämä tyttäret eivät olleetkaan mitä tahansa poropeukaloita, vaan hoitivat naimattomina keskenään Inkilänmäen maatilaa koko ikänsä. Ja Kuopiossa käydessä saattoi Maiju piipahtaa myös tapaamassa Taavetti-veljeä, joka oli lähtenyt Viipurista ja ottanut kanttorin viran läheltä syntymäkotia, Maaningalta. Mutta Viipuriinkin oli Maijun pidettävä yhteyttä. Johannes-veli asui siellä, oli perustanut perheen ja toimi appensa sahalaitoksella metsänostajana. Nuorin sisko Armi toimi hierojana.

Lähtö Orivedeltä

PARI YÖTÄ SITTEN näin unen. Unessa oli äitini, joka osallistui johonkin seremoniaan kirkossa. Kysymyksessä saattoi olla avioliiton vahvistaminen, mistä juuri tänään kuulin seurakuntaihmisten puhuvan. Äiti oli salin toisessa päässä ja toimitusta johtava henkilö keskellä salia. Kun pappi pyysi äitiä hakemaan todistuksen tilaisuuteen osallistumisesta, lähti äiti vahingossa kulkemaan minua kohti. Minä vinkkasin hänelle, että pappi seisoo salin keskellä. Äiti kävi noutamassa paperin, mutta tuli sitten minua kohti. Hän oli tulossa halaamaan minua. Heräsin, ennen kuin kosketimme. Äidin kävellessä ehdin ihmetellä kuinka vanha hän olikaan. Oikeastaan minun oli vaikea tunnistaa häntä omaksi äidikseni. Käynti oli hidasta ja kumaraa. Myös asioiden unohtaminen ja vanhusmainen höpsöttely teki hänet vieraaksi.
    Herätessäni oli elämys äidistä voimakas. Mitään selitystä unelle en ole keksinyt. Se liittynee jollain tavalla kurssiin, jota olen käymässä täällä Orivedellä. Olisiko laulaminen tuonut äidin mieleeni? Vai uskonnolliset teemat kanttoreineen ja jumalanpalveluslauluineen? Äidin pyrkiminen halaamaan tuntui kohtalaisen vieraalta, sillä hän ei meitä juuri halaillut, ainakaan aikuisiässä. Ehkä kaipasin unessa rakastettuani? Onko hän minulle siis äidin asemassa?

Kurssin päätöspäivä sisälsi pienen katselmuksen ja henkilökohtaisen testin. Katselmukseen oli saatu mukaan ulkopuolinen arvioija, Klemetti-opiston entinen rehtori Pirkko Partanen. Sain hyvää palautetta johtamistani kahdesta kappaleesta, mutta pianonsoittotaitoni kaipaa kuulemma paljon hiomista. Olimme tehneet kurssin opettajalle laulun, jonka esitimme hänelle aivan lopussa. Kysymyksessä oli edellisenä iltana rustaamamme sanat yhteen kurssilla läpikäytyyn kuorolauluun. Tekstissä yritimme lempein sanakääntein saada sanottua jotain oleellista opettajasta ja kurssiviikosta. Esitys oli toimiva. Se oli yllätys opettajalle, kuten oli tarkoitus.
    Eilisiltana kurssilaiset halusivat istua muutaman tunnin nuotion ääressä kylmässä kesäkuisessa illassa. Makkaran paistaminen on ohittamaton suormalainen rituaali ja tälläkin kertaa sain vatsaani huonon olon seuraavaksi aamuksi. Vaatteisiin tarttui niin kammottava nuotiosavun ja läskimakkaran löyhkä, että tänä aamuna oli koko vaatekerta vaihdettava uuteen. Suihkussa käynnin jälkeen ei tukka enää haissut.
    Nuotiolla oli ikävää. Seurakuntataustaiset kurssilaiset muistelivat riparileirejään, niiden lauluja ja ohjelmaa. Kurssin opettaja kertoi omia kokemuksiaan rippikoulun vetämisestä ja kanttorit esittivät leireille tarkoitettuja sketsejä. Savolaisen kanttorin esittämistä kolmesta sketsistä ensimmäinen oli siedettävä, kaksi muuta jopa kuvottavia. Sama mies oli raahannut mukaan seurakuntansa kitaran, ja minut saatiin houkuteltua laulamaan sen säestyksellä. Esitin yhden vanhoista lastenlauluistani sekä muutaman kappaleen vuosikymmenen takaisesta repertuaaristani. Plääh.