YÖ PAINAA PÄÄHÄNI pimeän seppeleen, lauloi Kaj Chydenius aikoinaan. Kello on yli puolenyön, ja minä olen väsynyt pitkästä kurssipäivästä. OIisi painettava jo pää tyynylle, ryhdyttävä unten maille, saatava taju kankaalle. Aamulla herätään aamiaiselle ennen kahdeksaa. Mutta joskushan on kirjoitettavakin. Jos koko päivän istun kurssilla ja illalla vielä harjoittelen, on keskiyöllä ainoa mahdollisuus saada tekstiä aikaan. Makaan vatsallani sängyssä peiton alla, nojaan leukani tyynyyn ja näppäilen konetta edessäni. Tietokone heiluu pehmeän patjan päällä jokaisella painalluksella. Huone on muuten pimeä, mutta pidän pientä lamppua näytön takana. Se valaisee seinän ja huoneen nurkan.
Tässä asuntolahuoneessa on kaksi vuodetta, mutta olen saanut asua täällä tähän mennessä yksin. Olen välttänyt viereisen vuoteen sotkemista, koska en tiedä milloin tänne ilmestyy toinen asukas. Sängylle päiväpeitteen päälle on pinottu vuodevaatteet, pyyhkeikä ja muovimuki. Huoneessa on valkoiset kangastapetilla päällystetyt seinät, kirjoituspöytä ikkunaseinällä sekä yksiväriset vihreät verhot. Ikkuna on kadulle päin. Illalla yhdeksän aikaan tänne paistaa aurinko kohtisuoraan metsänreunan takaa juuri ennen laskua.