TÄLLÄ KERTAA EHDIN junaan vasta juoksupyrähdyksen jälkeen.
Olin ilmeisesti pari minuuttia myöhässä jo kotoa lähtiessä, sillä kun laskettelin pyörällä asemalle, kuulutettiin jo junan lähtö. Kuulutus tulee noin minuutti ennen junan lähtöä ja se tarkoittaa sitä, että luultavasti on odotettava seuraavaa junaa. Mutta vielä oli mahdollisuus. Ajoin mäen alas pyörätelineille, hyppäsin pyöräni selästä ja yritin napata laukkuni tavaratelineeltä, mikä ei tietysti käynytkään päinsä. Juuri tällä kerralla, kun olin muutenkin myöhässä, olin tehnyt lähtiessä mokan. Olin pyöräkellarissa kiinnittänyt vaijerilukon epähuomiossa laukun hihnan ympärille. Ja nyt, kun näin jo junan lipuvan Kauklahden asemalle, kaivoin vasta taskustani avainta.
Kylmän rauhallisesti avasin vaijerilukon, irrotin laukkuni, kiinnitin vaijerilukon uudelleen pyörän satulan alle, väänsin toisen lukon kiinni-asentoon, heilautin laukun olkapäälleeni ja pinkaisin sadan metrin juoksuun alikulkuun ja siitä luiskaa pitkin ylös junaa kohti.
Laiturilla oli jostain syystä vielä yksi matkustaja nousemassa vaunuun, kun täydellä vauhdilla olin saavuttamassa lähijunaa. Junan ovet olivat vielä auki, mutta kuljettaja saattoi millä hetkellä hyvänsä painaa nappia ja tuomita minut laiturille nyhjöttämään seuraavat puoli tuntia. Vielä ei mikään ollut varmaa. Juoksumatkaa oli jäljellä parikymmentä metriä. Laiturilla kävelevä matkustaja ei ehkä ollutkaan nousemassa junaan vaan olisi juuri tullut sieltä ulos, eikä kuljettaja näin ollen odottaisikaan avointen ovien kanssa. Minä olin tulossa katoksen alla luiskaa pitkin, joten olin näkymättömissä koko juoksun ajan, eikä minua siis kukaan voinut ottaa huomioon.
Mutta minulla kävi tuuri. Junan kuljettaja odotti matkustajaa, joka käveli laiturilla. Verkkaisin askelin tallustellut mies tarjosi minullekin mahdollisuuden. Tämä viivyttelijä oli juuri astumassa junaan viidenkymmennen metrin päässä, vaikka ehdin hetken pelätä hänen astuneen siitä juuri alas. Nousin junaan, ja samassa silmänräpäyksessä ovi sulkeutui takanani ja kymmenen tonnia rautaa lähti liikkeelle.
Myöhemmin, edettyäni sähköistetyn hirviön matkassa kaksikymmentä minuuttia, vaihdoin tapani mukaan bussiin. Ikävä kyllä, viisisataakutonen oli tänäänkin täynnä jo Pasilassa. Jaksan kyllä seistä tuon viidentoista minuutin matkan ajan Arabiaan, mutta en pysty ottamaan tietokonetta esille jatkaakseni kirjoittamista. Junamatkan aikana kirjoittaminen pääsee hyvin vauhtiin ja on sääli joutua keskeyttämään se heti alkuunsa. Varsinkin kun olen jo tottunut jatkamaan työskentelyä aina bussissa.
Tänä aamuna bussi oli täynnä alle kouluikäisiä, jotka istuivat kolme vierekkäin penkeillä. Seisoin bussin käytävllä poikakolmikon vieressä, joista yksi ihmetteli suureen ääneen, että äsken oltiin vielä Lehtisaaressa ja nyt ei edes tiedä missä. Kun hän samalla katseli ympärilleen, ajattelin tämän kysymyksen osoitetuksi kenelle tahansa matkustajalle. Jostain syystä vastasin pojalle. —Olemme Kumpulassa, sanoin.
—Humppulassa? alkoi poika toistella. En viitsinyt heti korjata virhettä, sillä hän näytti niin hämmentyneeltä, kun iso setä vieressä äkkiä puhui.
Poistuin bussista Arabiassa ja jätin pikkupojan ihmettelemään Humppulaa tai Kumpulaa, kumpi nyt oli omituisempi hänen mielestään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkoilla. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkoilla. Näytä kaikki tekstit
7.9.06
11.6.06
Lähtö Orivedeltä
PARI YÖTÄ SITTEN näin unen. Unessa oli äitini, joka osallistui johonkin seremoniaan kirkossa. Kysymyksessä saattoi olla avioliiton vahvistaminen, mistä juuri tänään kuulin seurakuntaihmisten puhuvan. Äiti oli salin toisessa päässä ja toimitusta johtava henkilö keskellä salia. Kun pappi pyysi äitiä hakemaan todistuksen tilaisuuteen osallistumisesta, lähti äiti vahingossa kulkemaan minua kohti. Minä vinkkasin hänelle, että pappi seisoo salin keskellä. Äiti kävi noutamassa paperin, mutta tuli sitten minua kohti. Hän oli tulossa halaamaan minua. Heräsin, ennen kuin kosketimme. Äidin kävellessä ehdin ihmetellä kuinka vanha hän olikaan. Oikeastaan minun oli vaikea tunnistaa häntä omaksi äidikseni. Käynti oli hidasta ja kumaraa. Myös asioiden unohtaminen ja vanhusmainen höpsöttely teki hänet vieraaksi.
Herätessäni oli elämys äidistä voimakas. Mitään selitystä unelle en ole keksinyt. Se liittynee jollain tavalla kurssiin, jota olen käymässä täällä Orivedellä. Olisiko laulaminen tuonut äidin mieleeni? Vai uskonnolliset teemat kanttoreineen ja jumalanpalveluslauluineen? Äidin pyrkiminen halaamaan tuntui kohtalaisen vieraalta, sillä hän ei meitä juuri halaillut, ainakaan aikuisiässä. Ehkä kaipasin unessa rakastettuani? Onko hän minulle siis äidin asemassa?
Kurssin päätöspäivä sisälsi pienen katselmuksen ja henkilökohtaisen testin. Katselmukseen oli saatu mukaan ulkopuolinen arvioija, Klemetti-opiston entinen rehtori Pirkko Partanen. Sain hyvää palautetta johtamistani kahdesta kappaleesta, mutta pianonsoittotaitoni kaipaa kuulemma paljon hiomista. Olimme tehneet kurssin opettajalle laulun, jonka esitimme hänelle aivan lopussa. Kysymyksessä oli edellisenä iltana rustaamamme sanat yhteen kurssilla läpikäytyyn kuorolauluun. Tekstissä yritimme lempein sanakääntein saada sanottua jotain oleellista opettajasta ja kurssiviikosta. Esitys oli toimiva. Se oli yllätys opettajalle, kuten oli tarkoitus.
Eilisiltana kurssilaiset halusivat istua muutaman tunnin nuotion ääressä kylmässä kesäkuisessa illassa. Makkaran paistaminen on ohittamaton suormalainen rituaali ja tälläkin kertaa sain vatsaani huonon olon seuraavaksi aamuksi. Vaatteisiin tarttui niin kammottava nuotiosavun ja läskimakkaran löyhkä, että tänä aamuna oli koko vaatekerta vaihdettava uuteen. Suihkussa käynnin jälkeen ei tukka enää haissut.
Nuotiolla oli ikävää. Seurakuntataustaiset kurssilaiset muistelivat riparileirejään, niiden lauluja ja ohjelmaa. Kurssin opettaja kertoi omia kokemuksiaan rippikoulun vetämisestä ja kanttorit esittivät leireille tarkoitettuja sketsejä. Savolaisen kanttorin esittämistä kolmesta sketsistä ensimmäinen oli siedettävä, kaksi muuta jopa kuvottavia. Sama mies oli raahannut mukaan seurakuntansa kitaran, ja minut saatiin houkuteltua laulamaan sen säestyksellä. Esitin yhden vanhoista lastenlauluistani sekä muutaman kappaleen vuosikymmenen takaisesta repertuaaristani. Plääh.
Herätessäni oli elämys äidistä voimakas. Mitään selitystä unelle en ole keksinyt. Se liittynee jollain tavalla kurssiin, jota olen käymässä täällä Orivedellä. Olisiko laulaminen tuonut äidin mieleeni? Vai uskonnolliset teemat kanttoreineen ja jumalanpalveluslauluineen? Äidin pyrkiminen halaamaan tuntui kohtalaisen vieraalta, sillä hän ei meitä juuri halaillut, ainakaan aikuisiässä. Ehkä kaipasin unessa rakastettuani? Onko hän minulle siis äidin asemassa?
Kurssin päätöspäivä sisälsi pienen katselmuksen ja henkilökohtaisen testin. Katselmukseen oli saatu mukaan ulkopuolinen arvioija, Klemetti-opiston entinen rehtori Pirkko Partanen. Sain hyvää palautetta johtamistani kahdesta kappaleesta, mutta pianonsoittotaitoni kaipaa kuulemma paljon hiomista. Olimme tehneet kurssin opettajalle laulun, jonka esitimme hänelle aivan lopussa. Kysymyksessä oli edellisenä iltana rustaamamme sanat yhteen kurssilla läpikäytyyn kuorolauluun. Tekstissä yritimme lempein sanakääntein saada sanottua jotain oleellista opettajasta ja kurssiviikosta. Esitys oli toimiva. Se oli yllätys opettajalle, kuten oli tarkoitus.
Eilisiltana kurssilaiset halusivat istua muutaman tunnin nuotion ääressä kylmässä kesäkuisessa illassa. Makkaran paistaminen on ohittamaton suormalainen rituaali ja tälläkin kertaa sain vatsaani huonon olon seuraavaksi aamuksi. Vaatteisiin tarttui niin kammottava nuotiosavun ja läskimakkaran löyhkä, että tänä aamuna oli koko vaatekerta vaihdettava uuteen. Suihkussa käynnin jälkeen ei tukka enää haissut.
Nuotiolla oli ikävää. Seurakuntataustaiset kurssilaiset muistelivat riparileirejään, niiden lauluja ja ohjelmaa. Kurssin opettaja kertoi omia kokemuksiaan rippikoulun vetämisestä ja kanttorit esittivät leireille tarkoitettuja sketsejä. Savolaisen kanttorin esittämistä kolmesta sketsistä ensimmäinen oli siedettävä, kaksi muuta jopa kuvottavia. Sama mies oli raahannut mukaan seurakuntansa kitaran, ja minut saatiin houkuteltua laulamaan sen säestyksellä. Esitin yhden vanhoista lastenlauluistani sekä muutaman kappaleen vuosikymmenen takaisesta repertuaaristani. Plääh.
Toinen päivä kurssilla
YÖ PAINAA PÄÄHÄNI pimeän seppeleen, lauloi Kaj Chydenius aikoinaan. Kello on yli puolenyön, ja minä olen väsynyt pitkästä kurssipäivästä. OIisi painettava jo pää tyynylle, ryhdyttävä unten maille, saatava taju kankaalle. Aamulla herätään aamiaiselle ennen kahdeksaa. Mutta joskushan on kirjoitettavakin. Jos koko päivän istun kurssilla ja illalla vielä harjoittelen, on keskiyöllä ainoa mahdollisuus saada tekstiä aikaan. Makaan vatsallani sängyssä peiton alla, nojaan leukani tyynyyn ja näppäilen konetta edessäni. Tietokone heiluu pehmeän patjan päällä jokaisella painalluksella. Huone on muuten pimeä, mutta pidän pientä lamppua näytön takana. Se valaisee seinän ja huoneen nurkan.
Tässä asuntolahuoneessa on kaksi vuodetta, mutta olen saanut asua täällä tähän mennessä yksin. Olen välttänyt viereisen vuoteen sotkemista, koska en tiedä milloin tänne ilmestyy toinen asukas. Sängylle päiväpeitteen päälle on pinottu vuodevaatteet, pyyhkeikä ja muovimuki. Huoneessa on valkoiset kangastapetilla päällystetyt seinät, kirjoituspöytä ikkunaseinällä sekä yksiväriset vihreät verhot. Ikkuna on kadulle päin. Illalla yhdeksän aikaan tänne paistaa aurinko kohtisuoraan metsänreunan takaa juuri ennen laskua.
Tässä asuntolahuoneessa on kaksi vuodetta, mutta olen saanut asua täällä tähän mennessä yksin. Olen välttänyt viereisen vuoteen sotkemista, koska en tiedä milloin tänne ilmestyy toinen asukas. Sängylle päiväpeitteen päälle on pinottu vuodevaatteet, pyyhkeikä ja muovimuki. Huoneessa on valkoiset kangastapetilla päällystetyt seinät, kirjoituspöytä ikkunaseinällä sekä yksiväriset vihreät verhot. Ikkuna on kadulle päin. Illalla yhdeksän aikaan tänne paistaa aurinko kohtisuoraan metsänreunan takaa juuri ennen laskua.
9.6.06
Ensimmäisen kurssipäivän yö
JA SITTEN, ENSIMMÄISENÄ yönä täällä Orivedellä, herään puoli neljältä enkä enää saa unta. Tunnin ajan kääntyilen vuoteessani, mietin syömistä ja nukkumista, kurssia ja opettamista, ja sitten nousen ylös. Niin hiljaa kuin vain pystyn avaan huoneeni oven, livahdan ulos ja kävelen käytävän toiselle puolelle kerroksen yhteistilaan.
Täällä on tilaa. Täällä on kaksi sohvaa, ruokapöytä, televisio ja ennen kaikkea jääkaappi täynnä ruokaa. Kuivattuja tomaatteja lasipurkissa, kinkkua, jugurtteja, mehua, kaikkea mitä vain nälkäinen ihminen saattaa kaivata. Houkutuksista huolimatta kaivan toisesta kaapista esille teepussivaraston, otan Twiningsin Earl Greytä ja panen vedenkeittimen päälle. Pesen itselleni valtavan kokoisen Arabian teekupin ja kaadan kiehuneen veden teepussin päälle. Harkitsen myös kahvin keittämistä, sillä pöydällä on kahvinkeitin, mutta missään ei näy kahvinpuruja tai suodattimia. Tyydyn teeheni ja istun kovalle sohvalle kirjoittamaan.
Oriveden aamu on jo pitkällä kello puoli viiden aikaan. On täysin valoisaa, taivas on puolipilvinen ja nouseva aurinko kultaa pilvenreunoja. Ikkuna on raollaan ja hiljaisessa aamussa kuuluu junan kolkuttelu. Se menee Jyväskylästä Tampereelle.
Illalla menin nukkumaan jo ennen kymmentä. Nälkäkö minut herätti vai mikä, mutta nukuin vain kuuden tunnin unet. Illalla kirjoitetusta päiväkirjatekstistä päätellen aloin jo haikailla kurssin lopettamista ja matkustamista jonnekin kauas, yksinäisyyteen, eristyksiin ihmisistä. Mutta nyt täällä yhteistilan rauhassa on viihtyisää ja tähän aikaan aamusta tarpeeksi yksinäistä. Jos olisi mahdollisuus lähteä kapakkaan oluelle, harkitsisin sitä vakavasti.
Tekstiä syntyy eteeni, kun vain liikuttelen sormiani pienen näppäimistön päällä. Kirjoitan saadakseni ajan kulumaan. Minulla on suunnattomasti aikaa. Ei ole mentävä minnekään, ei tehtävä mitään, ei suoriuduttava mistään. On vain aikaa. Ja en tiedä, mitä sillä haluan tehdä.
Niinpä istun tässä. Kirjoittamassa. Olen pukeutunut oranssinvärisiin sortseihin ja mustaan college-paitaan. Minulla on lämmin ja rauhallinen olo. Nojaan selkäni sohvan pehmusteeseen, nostan jalkani pienelle kuluneelle sohvapöydälle ja annan näppäinten laulaa. Pian keitän toisen kupillisen teetä.
Nurkassa jököttää pieni televisio seinätelineessään. Sen alle on kiinnitetty uuden näköinen videonauhuri. Johtoja risteilee laitteiston alapuolella, kolme mustaa ja yksi valkoinen. Yksi musta johto on paksumpi muita ja se tekee lenkin laitteiston takana. Kaksi mustaa ja valkoinen roikkuvat alas lattiaa kohti ja kiemurtelevat seinäpistokkeisiinsa.
Pian on alettava kuulostella muiden kurssilaisten heräämistä. Kun tänne yhteistilaan alkaa valua aamu-unisia ihmisiä, on minun aika siirtyä omaan huoneeseeni. Onneksi aamiainen tarjoillaan vasta kahdeksasta lähtien, joten ensimmäiset herännevät vasta parin tunnin kuluttua.
Ei kiirettä mihinkään. Koko kevään olen elänyt tiukassa aikataulussa. Nyt on aika nollata, pysähtyä, tyhjentyä. En suorita, en touhua mitään, en ole olemassa muuta kuin itseäni varten. Olen lomalla, vapaalla, pidän taukoa, vietän siestaa.
Täällä on tilaa. Täällä on kaksi sohvaa, ruokapöytä, televisio ja ennen kaikkea jääkaappi täynnä ruokaa. Kuivattuja tomaatteja lasipurkissa, kinkkua, jugurtteja, mehua, kaikkea mitä vain nälkäinen ihminen saattaa kaivata. Houkutuksista huolimatta kaivan toisesta kaapista esille teepussivaraston, otan Twiningsin Earl Greytä ja panen vedenkeittimen päälle. Pesen itselleni valtavan kokoisen Arabian teekupin ja kaadan kiehuneen veden teepussin päälle. Harkitsen myös kahvin keittämistä, sillä pöydällä on kahvinkeitin, mutta missään ei näy kahvinpuruja tai suodattimia. Tyydyn teeheni ja istun kovalle sohvalle kirjoittamaan.
Oriveden aamu on jo pitkällä kello puoli viiden aikaan. On täysin valoisaa, taivas on puolipilvinen ja nouseva aurinko kultaa pilvenreunoja. Ikkuna on raollaan ja hiljaisessa aamussa kuuluu junan kolkuttelu. Se menee Jyväskylästä Tampereelle.
Illalla menin nukkumaan jo ennen kymmentä. Nälkäkö minut herätti vai mikä, mutta nukuin vain kuuden tunnin unet. Illalla kirjoitetusta päiväkirjatekstistä päätellen aloin jo haikailla kurssin lopettamista ja matkustamista jonnekin kauas, yksinäisyyteen, eristyksiin ihmisistä. Mutta nyt täällä yhteistilan rauhassa on viihtyisää ja tähän aikaan aamusta tarpeeksi yksinäistä. Jos olisi mahdollisuus lähteä kapakkaan oluelle, harkitsisin sitä vakavasti.
Tekstiä syntyy eteeni, kun vain liikuttelen sormiani pienen näppäimistön päällä. Kirjoitan saadakseni ajan kulumaan. Minulla on suunnattomasti aikaa. Ei ole mentävä minnekään, ei tehtävä mitään, ei suoriuduttava mistään. On vain aikaa. Ja en tiedä, mitä sillä haluan tehdä.
Niinpä istun tässä. Kirjoittamassa. Olen pukeutunut oranssinvärisiin sortseihin ja mustaan college-paitaan. Minulla on lämmin ja rauhallinen olo. Nojaan selkäni sohvan pehmusteeseen, nostan jalkani pienelle kuluneelle sohvapöydälle ja annan näppäinten laulaa. Pian keitän toisen kupillisen teetä.
Nurkassa jököttää pieni televisio seinätelineessään. Sen alle on kiinnitetty uuden näköinen videonauhuri. Johtoja risteilee laitteiston alapuolella, kolme mustaa ja yksi valkoinen. Yksi musta johto on paksumpi muita ja se tekee lenkin laitteiston takana. Kaksi mustaa ja valkoinen roikkuvat alas lattiaa kohti ja kiemurtelevat seinäpistokkeisiinsa.
Pian on alettava kuulostella muiden kurssilaisten heräämistä. Kun tänne yhteistilaan alkaa valua aamu-unisia ihmisiä, on minun aika siirtyä omaan huoneeseeni. Onneksi aamiainen tarjoillaan vasta kahdeksasta lähtien, joten ensimmäiset herännevät vasta parin tunnin kuluttua.
Ei kiirettä mihinkään. Koko kevään olen elänyt tiukassa aikataulussa. Nyt on aika nollata, pysähtyä, tyhjentyä. En suorita, en touhua mitään, en ole olemassa muuta kuin itseäni varten. Olen lomalla, vapaalla, pidän taukoa, vietän siestaa.
12.5.06
Paluu
Äh ja voi ja tajuttomasti on aikaa mennyt hukkaan. Olen käynyt säntillisesti töissä, kahdeksasta neljään, opettamassa. Blogiin ei ole syntynyt virkkeen virkettä. Enää kolme viikkoa tätä touhotusta, sitten elämäni muuttuu. Yhdeksän vuotta toisen asteen opettajana jää taakse. Tornio, Nummela ja Lohja saavat puolestani haistaa huilut.
Nyt cafe Javassa, latte-lasin ääressä, työviikon päätteeksi. Kaupunki on täynnä ihmisiä, terassit ovat auki, työstä palaavat ihmiset kansoittavat jalkakäytävät. Huomiseksi on luvattu kylmempää, mutta tänään kansa nauttii keväästä. Olutta, kahvia, sämpylää, tupakkaa, siideriä, salaattia. Kaupungissa viihdytään, vaikka kasvillisuus on vielä alkutekijöissään ja vihreyden puute saa kadut näyttämään likaisilta.
Nyt cafe Javassa, latte-lasin ääressä, työviikon päätteeksi. Kaupunki on täynnä ihmisiä, terassit ovat auki, työstä palaavat ihmiset kansoittavat jalkakäytävät. Huomiseksi on luvattu kylmempää, mutta tänään kansa nauttii keväästä. Olutta, kahvia, sämpylää, tupakkaa, siideriä, salaattia. Kaupungissa viihdytään, vaikka kasvillisuus on vielä alkutekijöissään ja vihreyden puute saa kadut näyttämään likaisilta.
25.2.06
Jalat hellänä, mieli kirkkaana
PALUUMATKALLA NEW YORKISTA Bostoniin. Jalat paljosta kävelemisestä väsyneet. Ilta on pimentynyt junan ikkunoiden ulkopuolella. Vaunussa on kuuma, joten riisun villatakkini, mutta heti aivastuttaa. Vastapäätä istuva nuori nainen sanoo: "Bless you" tai jotain sinne päin. Kun minua aivastuttaa toisen kerran, tämä tietokonetta näpyttelevä parikymppinen tarjoaa minulle Dunkin' donuts -servietin, jonka hän on saanut donitsipussinsa mukana. Eleet ovat kovin ystävällisiä, mutta eivät peitä sitä tosiseikkaa, että hän on vähän aikaisemmin ojentanut lenkkarinsa pöydän alitse vieressäni olevalle penkille. Eikö täällä kunnioiteta lainkaan puhtaita istuimia?
Yhden asian ainakin tiedän, mihin täkäläiset eivät kiinnitä mitään huomiota. Aikuiset ihmiset ostavat sieltä täältä itselleen erilaista karkin tapaista syötävää pikku pussosissa, joita sitten napostellaan kaikkialla. Näiden mässytettävien sisällöstä ei kukaan tunnu olevan kiinnostunut. Kaikki käy, mikä kulkee helposti mukana ja menee nopeasti alas. Kahviloiden sisätilat ovat pieniä, koska kaikki syötävä ja juotava viedään kahvilasta ulos ja kipataan kurkkuun kävellessä kadulla tai ajettaessa autoa tai istuttaessa metrossa. Se tarkoittaa sitä, että tämä kansakunta on täynnä muovipurkkeja, pakkauspapereita, pillejä ja pahvilaatikkoja, joihin nämä mussuttamiset ostettaessa pakataan. Roskaa syntyy suuria määriä. Ja miten vatsa kestää?
Harva täällä on kuitenkaan järisyttävän lihava, vaikka sellaista on viime aikoina amerikkalaisista uutisoitu. Ehkä ihmiset harjoittavat näiden rasva- ja sokerinapostelujen vastapainoksi sitten erilaisia laihdutusjuomia ja -kuureja. Siis napostele ja mussuta mutta ryhdy sitten laihdutuskuurille, jonka jälkeen on taas hyvä palkita itseä donitseilla tai muilla mässyillä.
Exactly.
New York näyttää paljon tavallisemmalta kaupungilta kuin olin etukäteen kuvitellut. Se ei ole käsittämättömän ihmeellisen näköinen, se vain sattuu olemaan valtavan suuri. Mutta niin on moni muukin miljoonakaupunki eri puolilla maailmaa. Jännittävää New Yorkin suuruudessa on se, että osoitteiden löytäminen on lastenleikkiä. Se johtuu siitä, että Manhattan on rakennettu aika täydellisesti ruutukaavaan ja kadut on numeroitu ja nimetty loogisesti. Suunnistamista helpottaa vielä se, että Manhattanin saarella ei ole korkeuseroja, eli siis mäet puuttuvat. Seisoo sitten missä kadunkulmassa tahansa, niin aina näkee kadun päästä päähän molempiin suuntiin.
Katujen nimet ovat joko Avenue tai Street. Avenuet ovat toistensa kanssa samansuuntaisia leveitä viivasuoria väyliä, jotka halkovat saarta pohjois-etelä-suunnassa. Ne on numeroitu ykkösestä yhteentoista. Kadut (Streets) taas kulkevat kohtisuoraan Avenueita vastaan ja niiden lukumäärä suuri, ainakin viisikymmentä.
Numeroitujen katujen hyöty kulkijalle näkyy siinä, että jos seisoo 52. kadulla ja haluaa 32. kadulle, tietää heti, että käveltävänä on vielä kaksikymmentä kadunväliä. Kadut on lisäksi jaettu kahtia, itä- ja länsikatuun. Tämä helpottaa suunnistamista pitkillä kaduilla, kun osoite on esimerkiksi Läntinen 32. katu tai Itäinen 52. katu. Ei tarvitse etsiä koko kadun mitalta. Vaikka numerointi on loogista ja ymmärrettävää, ilmoitetaan täällä usein katuosoitteen lisäksi jokin muu kiintopiste, esimerkiksi minkä Avenueiden välissä paikka sijaitsee. Suomalaisesta näkökulmasta täällä on vielä erilainen tapa kertoa talon numero. Se tulee ennen kadunnimeä, kun meillä tehdään päinvastoin. Koko osoitteeksi tulee siten vaikkapa 522 Läntinen 19. katu, ja tarkennuksena ilmoitetaan, että se sijaitsee kymmenennen ja yhdennentoista Avenuen välissä.
Kävelin tämän iltapäivän aikana New Yorkin juna-asemalta, Pennsylvania Stationilta, tunnin verran etelään pitkin Kuudetta Avenueta. Juna-asema sijaitsee Läntisellä 32. kadulla, Kuudennen ja Seitsemännen Avenuen välissä. Kävelin lähes kolmenkymmentä kadunväliä, aina Neljännelle kadulle asti. Siellä istahdin kahvilaan, söin ja join, sekä lähettelin sähköpostia langattoman verkon avulla.
Penn Stationin yhteyteen on rakennettu valtava huvikeskus, Madison Square Garden. Kun kävelen ensimmäistä kertaa asemalta ulos, törmään suuren joukkoon häliseviä mustia lapsia ja heidän hoitajiaan. Porukka lienee ollut lastentapahtumassa viihdekeskuksessa ja on nyt lähdössä takaisin kotiin. Kadulla odottaa toistakymmentä matalaa keltaista koulubussia, johon pieniä kulkijoita aletaan hiljalleen lastata. Jalkakäytävällä on vaikea päästä eteenpäin, mutta kadulla kulkijat eivät vaikuta kiusaantuneilta. Paitsi minä, jonka ensivaikutelmaksi New Yorkista tulee meluisa, ahdas ja rauhaton. Kävelen takaisin Pennsylvania-asemalle, jotta varmasti illalla löydän reitin lippuluukulle.
Lähden uudestaan liikkeelle ja nyt kaduilla ei ole enää jälkeäkään ahtaudesta. Alkushokkini on siis ohi. Voin lähteä rauhassa tutustumismatkalle, aikaa on ruhtinaalliset neljä tuntia. Mutta mistä aloittaa? Kuljenko pohjoiseen vai etelään, itään vai länteen? Kartan mukaan Penn Stationin aseman läheltä kulkee Broadway. Se kuulostaa tarpeeksi komealta kadunnimeltä, joten valitsen sen.
Kartasta saan selville, että Broadway on katu, joka ei noudata ruutukaavaa, vaan halkoo saarta viistosti. Se ei myöskään ole viivasuora kuten muut kadut. Pohjoispää se on tunnettu lukuisista teattereistaan mutta eteläpää näyttää yllättäen olevan ahdas ja epämääräinen, jopa uhkaava. Kävelen katua muutaman kadunvälin verran. Pian alkaa pelottaa. Jalkakäytävällä seisoskelee mustia nuoria miehiä, jotka liikuskelevta maihinnousutakeissaan levottomina sinne tänne. Nämä gangsta rapin mallinuket näyttävät siltä, että he olisivat joka hetki valmiita ryöstämään kenet tahansa ohikulkijan. Yritän pysyä muiden valkoihoisten joukossa ja kävelen ripein askelin vilkuilematta sivuilleni. Mitään ikävää ei tapahdu, mutta päättelen Broadwayn olevan tässä kohtaa väärä kulkuväylä minulle. Palaan seuraavaa katua takaisin aseman suuntaan, kunnes olen Kuudennella Avenuella. Se vaikuttaa mukavan leveältä ja valoisalta, jotta uskallan lähteä sitä pitkin kävelemään kohti saaren eteläkärkeä.
Kuudes Avenue kylpee kirkkaassa auringonvalossa näin kahden aikaan iltapäivällä helmikuussa. Avenuet ovat pohjois-etelä-suunnassa, joten pystyn helposti kuvittelemaan miten aurinkoista täällä on kesällä. Katson Manhattanin karttaa, jonka ostin Penn Stationilta. Panen huolellisesti merkille Pennsylvania-aseman sijainnin kartalla, jotta varmasti löydän takaisin. Aikaa nelisen tuntia, juna takaisin Bostoniin lähtee seitsemältä ja haluan olla hyvissä ajoin ostamassa lippua.
Kaupungissa puhaltaa raju tuuli, joka riepottelee muovipusseja, kääntelee sivuja katukaupustelijan kirjoissa ja pakottaa kulkijat etsimään suojaa puhelinkopeista. Lämpötila on nollassa, mutta tuulen vaikutuksesta kasvoissa tuntuu tosi kylmältä. Kadulla liikkuu paljon ihmisiä tavallisilla asioillaan. Kerjäläisetkään eivät välitä kylmästä, vaan kilistelevät kippojaan kauppojen edessä kolikkojen toivossa. Homeless people. Monet heistä istuvat hiljaa, toiset taas pyytävät äänekkäästi. Vielä en ole nähnyt yhdenkään ohikulkijan panevan kippoihin mitään.
Kuudes Avenue on kuin mikä tahansa bulevardi Euroopasta. Leveät jalkakäytävät sallivat kaikenlaisen kaupustelun, ja silti jää hyvää tilaa kävellä molempiin suuntiin. Kadun varressa on pienempiä ja suurempia liikkeitä, paljon kahviloita ja ruokapaikkoja. Risteyksissä on terästettävä näköä löytääkseen kadun nimen. Kyltit on täällä sijoitettu hankalasti pylväiden päähän eikä talojen seinään kuten meillä. Kaikissa risteyksissä kylttejä ei näy.
Kävelen yhtä Avenueta yhteen suuntaan, jotta en eksy. En lähde seikkailemaan oikealle tai vasemmalle. Tällä tavalla saan rajoittuneen kuvan kaupungista, mutta tutustuminen aloitettava jostakin. Kuljen ripeästi, osaksi kylmän tuulen vuoksi, osaksi pelkästä liikunnan ilosta. Ohitan risteyksiä nopealla tahdilla, nyt olen jo Viidennellätoista kadulla. Muistaakseni Kahdeksannella kadulla on jotakin katsottavaa, joten päätän pysähtyä vasta siellä. Matkalla ohitan kahvilan, joka mainostaa langatonta nettiyhteyttä, mutta arvelen sellaisia löytyvän vielä myöhemminkin.
Kun saavun Kahdeksannen kadun risteykseen, huomaan samalla löytäneeni itselleni sopivan levähdys-, kahvi- ja sähköpostipaikan. Katujen kulmauksessa on Starbucks Coffee -kahvila, jonka näyteikkunan takana istuu ihmisiä kannettavien tietokoneiden ääressä. Starbucks on amerikkalainen kahvilaketju, joka on yritellyt tuloa myös Suomeen. Ovensuussa mainostetaan T-mobilen langatonta verkkoa. Tiedän sen hinnaksi kymmenen dollaria vuorokaudelta. Hinnan pystyy maksamaan luottokortilla omalla koneella.
Ostan latte-kahvin sekä salaattitäytteisen voileivän ja istun ikkunan ääreen kirkaaseen auringopaisteeseen nauttimaan välipalaani. Kun olen syönyt leivän, otan tietokoneeni esille ja ostan itselleni nettiaikaa. Luen sähköpostit ja vastailen niihin. Eräs Suomesta kotoisin oleva taiteilija, johon olen ollut viime päivinä yhteydessä, valittaa, ettei hän päässytkään eilen vielä Bostoniin, vaan joutui jäämään New Yorkiin. Minusta on hauska vastata hänelle, että olen parhaillaan samassa kaupungissa. Vastaan myös kahdelle amerikkalaiselle taiteilijalle ja kerron heillekin olevani NYC:issä. Se tekee aina vaikutuksen.
En siis pääse tapaamaan näitä ihmisiä Bostoniin, koska olen täällä. Suoraan sanoen olinkin jo huolissani siitä, että joutuisin tapaamaan näitä ventovieraita ihmisiä Bostonissa. Nyt sain hyvän syyn vetäytyä koko ajatuksesta kuitenkin säilyttäen kasvoni. Ajatus tavata paikallisia taiteilijoita tuntui kiinnostavalta Suomessa, mutta täällä tunnen itseni liian tungettelevaksi. Jos olisin viettänyt Bostonissa pidemmän aikaa, olisin ehkä kaivannut lisää kontakteja. Nyt kirjoitin näille ihmisille suurelta osin siksi, että John Hopkins niin avuliaasti heidän yhteystietonsa minulla kaivoi.
Istuessani kahvilla alan hiljalleen uskoa olevani New Yorkissa. Samalla alan miettiä, mitä kummaa täällä oikein teen. Ostinko kalliin junalipun vain päästäkseni istumaan kahvilassa? Riittääkö syyksi kaupunkiin tuloon se, että voin nyt sanoa käyneeni täällä? Ehkä ei aivan. Luulen, että halusin saada tuntuman kaupungin mittakaavaan. Haluan jatkossa ymmärtää, missä sijaitsee mikäkin galleria, näyttelytila ja konserttipaikka, joista saan mainoksia sähköpostilistoilla, ja miten niihin pääsee. Kaupungin koon ymmärtää parhaiten kävelemällä ja katselemalla ympärilleen. Tämän tehtävän suorittamisessa olen siis jo pitkällä.
Mikä kaupungissa kiinnostaa? New York on ollut monenlaisen tekemisen näyttämönä, joiden tuloksia valtameren takana olen kuunnellut tai katsellut. Usein olen kademielellä lukenut täällä tehdyistä asioista tai katsellut elokuvia, joissa New York on ollut näyttämönä. Nyt haluan käydä paikan päällä tutustumassa näihin taidehistoriallisiin osoitteisiin. Tai, sanottuna hieman toisin, haluan käydä ottamassa fiiliksiä entisten idolien jalanjäljissä. Riitan kanssa puhuttiin siitä, että Bob Dylan asui uransa alussa tässä kaupungissa. Löysin netistä mukavan sivuston, jossa on alueen kartta ja siihen merkittynä useita Dylaniin liittyviä paikkoja. Sivustolla on myös valokuvia Dylanista seisomassa mainituissa paikoissa. Sieltä opin, että olen parhaillaan Greenwich Villagessa.
Kaksi muuta kohdetta, joiden osoitteet kaivan Googlen avulla, ovat The Kitchen ja Chelsea-hotelli. The Kitchen on taiteilijayhteisö, joka liittyy ainakin Andy Warholiin ja Velvet Underground -yhtyeeseen. Paikan perustivat 60-luvulla Woody ja Steina Wasulka, videotaiteilijapari, jonka kerran olen nähnyt elävänä Helsingissä. Kitchen sijaitsee matkan varrella täältä Penn Stationille. Chelsea-hotelli liittyy myös Andy Warholiin, mutta siellä ovat yöpyneet monet muutkin kuuluisuudet.
Aloitan Washingtonin puistosta, joka on tässä aivan lähellä. Dylan on nettisivuston mukaan alkuaikoinaan esiintynyt puiston laidalla kitaransa kanssa. Paikka osoittautuu miellyttäväksi, kohtalaisen isoksi kaupunkipuistoksi. Sen pohjoisreunassa on korkea riemukaari, joka on joskus pystytetty USA:n ensimmäisen presidentin, George Washingtonin kunniaksi. Puiston läpi kulkee viihtyisiä polkuja, joiden reunoille on asetettu pitkät rivit mukavan näköisiä puistonpenkkejä. Vaikka ilma on kylmä, istuu penkeillä siellä täällä vanhoja tätejä silmät kiinni kasvot aurinkoon päin kohotettuina. Voin kuvitella, miten hauska tällaisessa paikassa on viettää lämpimiä kevätpäiviä. Tai kuumana kesäpäivänä istuskella käytävän ylle kurkottavien puiden varjossa. Kävellessäni puiston halki kuvittelen Bob Dylanin kitaransa kanssa soittelemaan ystäviensä seurassa riemukaaren alla. Häntä ei nyt näy, mutta muita samanlaisia soittelee puistossa sunnuntaisin. Puiston ja yliopiston lisäksi käyn vielä katsomassa taloa, johon Dylan muutti tullessaan ensimmäistä kertaa New Yorkiin 60-luvun alussa.
Puiston reunassa näen suuren rakennuksen, jossa lukee New York University. Äkkiä muistan, että juuri eilen olin löytänyt netistä kiinnostavan instituutin, joka pitää majaansa näillä nurkilla. Kävelen siis hieman pidemmän lenkin ja löydän Broadwayn varrelta, yliopistorakennuksen takaa Tisch-instituutin. Piipahdan tämän media-alaan liittyvän yliopistollisen instituutin eteisessä, mutta en mene pidemmälle. Kaikissa näissä yliopiston sisäänkäynneissä vaaditaan vierailijoita näyttämään kuvallinen henkilökortti. Tämä valvonta tuntuu aika yleiseltä käytännöltä tässä maassa. Onkohan täällä siirrytty tällaiseen valvontaan vuoden 2001 jälkeen, vai onko käytäntö ollut voimassa ennenkin? Junalla matkustaessa henkilökortti piti näyttää kahteen kertaan. Tarkkailu ei tunnu vaivaavan paikallisia ihmisiä, joten mitäpä sitä vieraskaan ihmettelemään.
Täällä Greenwich Villagessa näkee paljon nuoria ja kauniita ihmisiä. He kansoittavat kahviloita ja heitä näkee kaduilla. Yliopiston läheisyys tietysti näkyy, mutta paikka houkuttelee varmasti muutenkin. Vaikka en ole kaupungista muita osia nähnytkään, voisin kuvitella viihtyväni täällä. Ainakin nostalgian vuoksi.
Mutta nyt riittää jo 60-luvusta ja Dylanista. Laulajat laulavat aikansa, vaikuttavat sukupolvensa ajatteluun tai ovat vaikuttamatta. Mutta joskus heidän aikansa on auttamatta ohi. Tulee uusia sukupolvia, uusia vaikuttajia, uutta nuorisokulttuuria. Ja sitäpaitsi entinen nuoriso on jo kasvanut vaari-ikään.
Lähden kävelemään takaisin päin, arkajalkana tietysti samaa tietä kuin tulinkin. Kuudes Avenue on pitkä ja tuulinen. Yhtään maihinnousutakissa heilujaa ei tällä kadulla tule vastaan ja kulkeminen tuntuu turvalliselta. Ainoat poikkeavat ovat asunnottomiksi esittäytyvät kerjäläiset. Koko Amerikan-matkallani en muutenkaan ole nähnyt humalaisia tai narkkareita enkä muitakaan häiriköitä kuin se nuorten joukko Broadwayllä. Eikö täällä juoda alkoholia? Missä ovat kaljan kittaajien suuret joukot? Ainoat juomat mitä täällä näkee, nautitaan pahvisista kahvimukeista.
Yhden asian ainakin tiedän, mihin täkäläiset eivät kiinnitä mitään huomiota. Aikuiset ihmiset ostavat sieltä täältä itselleen erilaista karkin tapaista syötävää pikku pussosissa, joita sitten napostellaan kaikkialla. Näiden mässytettävien sisällöstä ei kukaan tunnu olevan kiinnostunut. Kaikki käy, mikä kulkee helposti mukana ja menee nopeasti alas. Kahviloiden sisätilat ovat pieniä, koska kaikki syötävä ja juotava viedään kahvilasta ulos ja kipataan kurkkuun kävellessä kadulla tai ajettaessa autoa tai istuttaessa metrossa. Se tarkoittaa sitä, että tämä kansakunta on täynnä muovipurkkeja, pakkauspapereita, pillejä ja pahvilaatikkoja, joihin nämä mussuttamiset ostettaessa pakataan. Roskaa syntyy suuria määriä. Ja miten vatsa kestää?
Harva täällä on kuitenkaan järisyttävän lihava, vaikka sellaista on viime aikoina amerikkalaisista uutisoitu. Ehkä ihmiset harjoittavat näiden rasva- ja sokerinapostelujen vastapainoksi sitten erilaisia laihdutusjuomia ja -kuureja. Siis napostele ja mussuta mutta ryhdy sitten laihdutuskuurille, jonka jälkeen on taas hyvä palkita itseä donitseilla tai muilla mässyillä.
Exactly.
New York näyttää paljon tavallisemmalta kaupungilta kuin olin etukäteen kuvitellut. Se ei ole käsittämättömän ihmeellisen näköinen, se vain sattuu olemaan valtavan suuri. Mutta niin on moni muukin miljoonakaupunki eri puolilla maailmaa. Jännittävää New Yorkin suuruudessa on se, että osoitteiden löytäminen on lastenleikkiä. Se johtuu siitä, että Manhattan on rakennettu aika täydellisesti ruutukaavaan ja kadut on numeroitu ja nimetty loogisesti. Suunnistamista helpottaa vielä se, että Manhattanin saarella ei ole korkeuseroja, eli siis mäet puuttuvat. Seisoo sitten missä kadunkulmassa tahansa, niin aina näkee kadun päästä päähän molempiin suuntiin.
Katujen nimet ovat joko Avenue tai Street. Avenuet ovat toistensa kanssa samansuuntaisia leveitä viivasuoria väyliä, jotka halkovat saarta pohjois-etelä-suunnassa. Ne on numeroitu ykkösestä yhteentoista. Kadut (Streets) taas kulkevat kohtisuoraan Avenueita vastaan ja niiden lukumäärä suuri, ainakin viisikymmentä.
Numeroitujen katujen hyöty kulkijalle näkyy siinä, että jos seisoo 52. kadulla ja haluaa 32. kadulle, tietää heti, että käveltävänä on vielä kaksikymmentä kadunväliä. Kadut on lisäksi jaettu kahtia, itä- ja länsikatuun. Tämä helpottaa suunnistamista pitkillä kaduilla, kun osoite on esimerkiksi Läntinen 32. katu tai Itäinen 52. katu. Ei tarvitse etsiä koko kadun mitalta. Vaikka numerointi on loogista ja ymmärrettävää, ilmoitetaan täällä usein katuosoitteen lisäksi jokin muu kiintopiste, esimerkiksi minkä Avenueiden välissä paikka sijaitsee. Suomalaisesta näkökulmasta täällä on vielä erilainen tapa kertoa talon numero. Se tulee ennen kadunnimeä, kun meillä tehdään päinvastoin. Koko osoitteeksi tulee siten vaikkapa 522 Läntinen 19. katu, ja tarkennuksena ilmoitetaan, että se sijaitsee kymmenennen ja yhdennentoista Avenuen välissä.
Kävelin tämän iltapäivän aikana New Yorkin juna-asemalta, Pennsylvania Stationilta, tunnin verran etelään pitkin Kuudetta Avenueta. Juna-asema sijaitsee Läntisellä 32. kadulla, Kuudennen ja Seitsemännen Avenuen välissä. Kävelin lähes kolmenkymmentä kadunväliä, aina Neljännelle kadulle asti. Siellä istahdin kahvilaan, söin ja join, sekä lähettelin sähköpostia langattoman verkon avulla.
Penn Stationin yhteyteen on rakennettu valtava huvikeskus, Madison Square Garden. Kun kävelen ensimmäistä kertaa asemalta ulos, törmään suuren joukkoon häliseviä mustia lapsia ja heidän hoitajiaan. Porukka lienee ollut lastentapahtumassa viihdekeskuksessa ja on nyt lähdössä takaisin kotiin. Kadulla odottaa toistakymmentä matalaa keltaista koulubussia, johon pieniä kulkijoita aletaan hiljalleen lastata. Jalkakäytävällä on vaikea päästä eteenpäin, mutta kadulla kulkijat eivät vaikuta kiusaantuneilta. Paitsi minä, jonka ensivaikutelmaksi New Yorkista tulee meluisa, ahdas ja rauhaton. Kävelen takaisin Pennsylvania-asemalle, jotta varmasti illalla löydän reitin lippuluukulle.
Lähden uudestaan liikkeelle ja nyt kaduilla ei ole enää jälkeäkään ahtaudesta. Alkushokkini on siis ohi. Voin lähteä rauhassa tutustumismatkalle, aikaa on ruhtinaalliset neljä tuntia. Mutta mistä aloittaa? Kuljenko pohjoiseen vai etelään, itään vai länteen? Kartan mukaan Penn Stationin aseman läheltä kulkee Broadway. Se kuulostaa tarpeeksi komealta kadunnimeltä, joten valitsen sen.
Kartasta saan selville, että Broadway on katu, joka ei noudata ruutukaavaa, vaan halkoo saarta viistosti. Se ei myöskään ole viivasuora kuten muut kadut. Pohjoispää se on tunnettu lukuisista teattereistaan mutta eteläpää näyttää yllättäen olevan ahdas ja epämääräinen, jopa uhkaava. Kävelen katua muutaman kadunvälin verran. Pian alkaa pelottaa. Jalkakäytävällä seisoskelee mustia nuoria miehiä, jotka liikuskelevta maihinnousutakeissaan levottomina sinne tänne. Nämä gangsta rapin mallinuket näyttävät siltä, että he olisivat joka hetki valmiita ryöstämään kenet tahansa ohikulkijan. Yritän pysyä muiden valkoihoisten joukossa ja kävelen ripein askelin vilkuilematta sivuilleni. Mitään ikävää ei tapahdu, mutta päättelen Broadwayn olevan tässä kohtaa väärä kulkuväylä minulle. Palaan seuraavaa katua takaisin aseman suuntaan, kunnes olen Kuudennella Avenuella. Se vaikuttaa mukavan leveältä ja valoisalta, jotta uskallan lähteä sitä pitkin kävelemään kohti saaren eteläkärkeä.
Kuudes Avenue kylpee kirkkaassa auringonvalossa näin kahden aikaan iltapäivällä helmikuussa. Avenuet ovat pohjois-etelä-suunnassa, joten pystyn helposti kuvittelemaan miten aurinkoista täällä on kesällä. Katson Manhattanin karttaa, jonka ostin Penn Stationilta. Panen huolellisesti merkille Pennsylvania-aseman sijainnin kartalla, jotta varmasti löydän takaisin. Aikaa nelisen tuntia, juna takaisin Bostoniin lähtee seitsemältä ja haluan olla hyvissä ajoin ostamassa lippua.
Kaupungissa puhaltaa raju tuuli, joka riepottelee muovipusseja, kääntelee sivuja katukaupustelijan kirjoissa ja pakottaa kulkijat etsimään suojaa puhelinkopeista. Lämpötila on nollassa, mutta tuulen vaikutuksesta kasvoissa tuntuu tosi kylmältä. Kadulla liikkuu paljon ihmisiä tavallisilla asioillaan. Kerjäläisetkään eivät välitä kylmästä, vaan kilistelevät kippojaan kauppojen edessä kolikkojen toivossa. Homeless people. Monet heistä istuvat hiljaa, toiset taas pyytävät äänekkäästi. Vielä en ole nähnyt yhdenkään ohikulkijan panevan kippoihin mitään.
Kuudes Avenue on kuin mikä tahansa bulevardi Euroopasta. Leveät jalkakäytävät sallivat kaikenlaisen kaupustelun, ja silti jää hyvää tilaa kävellä molempiin suuntiin. Kadun varressa on pienempiä ja suurempia liikkeitä, paljon kahviloita ja ruokapaikkoja. Risteyksissä on terästettävä näköä löytääkseen kadun nimen. Kyltit on täällä sijoitettu hankalasti pylväiden päähän eikä talojen seinään kuten meillä. Kaikissa risteyksissä kylttejä ei näy.
Kävelen yhtä Avenueta yhteen suuntaan, jotta en eksy. En lähde seikkailemaan oikealle tai vasemmalle. Tällä tavalla saan rajoittuneen kuvan kaupungista, mutta tutustuminen aloitettava jostakin. Kuljen ripeästi, osaksi kylmän tuulen vuoksi, osaksi pelkästä liikunnan ilosta. Ohitan risteyksiä nopealla tahdilla, nyt olen jo Viidennellätoista kadulla. Muistaakseni Kahdeksannella kadulla on jotakin katsottavaa, joten päätän pysähtyä vasta siellä. Matkalla ohitan kahvilan, joka mainostaa langatonta nettiyhteyttä, mutta arvelen sellaisia löytyvän vielä myöhemminkin.
Kun saavun Kahdeksannen kadun risteykseen, huomaan samalla löytäneeni itselleni sopivan levähdys-, kahvi- ja sähköpostipaikan. Katujen kulmauksessa on Starbucks Coffee -kahvila, jonka näyteikkunan takana istuu ihmisiä kannettavien tietokoneiden ääressä. Starbucks on amerikkalainen kahvilaketju, joka on yritellyt tuloa myös Suomeen. Ovensuussa mainostetaan T-mobilen langatonta verkkoa. Tiedän sen hinnaksi kymmenen dollaria vuorokaudelta. Hinnan pystyy maksamaan luottokortilla omalla koneella.
Ostan latte-kahvin sekä salaattitäytteisen voileivän ja istun ikkunan ääreen kirkaaseen auringopaisteeseen nauttimaan välipalaani. Kun olen syönyt leivän, otan tietokoneeni esille ja ostan itselleni nettiaikaa. Luen sähköpostit ja vastailen niihin. Eräs Suomesta kotoisin oleva taiteilija, johon olen ollut viime päivinä yhteydessä, valittaa, ettei hän päässytkään eilen vielä Bostoniin, vaan joutui jäämään New Yorkiin. Minusta on hauska vastata hänelle, että olen parhaillaan samassa kaupungissa. Vastaan myös kahdelle amerikkalaiselle taiteilijalle ja kerron heillekin olevani NYC:issä. Se tekee aina vaikutuksen.
En siis pääse tapaamaan näitä ihmisiä Bostoniin, koska olen täällä. Suoraan sanoen olinkin jo huolissani siitä, että joutuisin tapaamaan näitä ventovieraita ihmisiä Bostonissa. Nyt sain hyvän syyn vetäytyä koko ajatuksesta kuitenkin säilyttäen kasvoni. Ajatus tavata paikallisia taiteilijoita tuntui kiinnostavalta Suomessa, mutta täällä tunnen itseni liian tungettelevaksi. Jos olisin viettänyt Bostonissa pidemmän aikaa, olisin ehkä kaivannut lisää kontakteja. Nyt kirjoitin näille ihmisille suurelta osin siksi, että John Hopkins niin avuliaasti heidän yhteystietonsa minulla kaivoi.
Istuessani kahvilla alan hiljalleen uskoa olevani New Yorkissa. Samalla alan miettiä, mitä kummaa täällä oikein teen. Ostinko kalliin junalipun vain päästäkseni istumaan kahvilassa? Riittääkö syyksi kaupunkiin tuloon se, että voin nyt sanoa käyneeni täällä? Ehkä ei aivan. Luulen, että halusin saada tuntuman kaupungin mittakaavaan. Haluan jatkossa ymmärtää, missä sijaitsee mikäkin galleria, näyttelytila ja konserttipaikka, joista saan mainoksia sähköpostilistoilla, ja miten niihin pääsee. Kaupungin koon ymmärtää parhaiten kävelemällä ja katselemalla ympärilleen. Tämän tehtävän suorittamisessa olen siis jo pitkällä.
Mikä kaupungissa kiinnostaa? New York on ollut monenlaisen tekemisen näyttämönä, joiden tuloksia valtameren takana olen kuunnellut tai katsellut. Usein olen kademielellä lukenut täällä tehdyistä asioista tai katsellut elokuvia, joissa New York on ollut näyttämönä. Nyt haluan käydä paikan päällä tutustumassa näihin taidehistoriallisiin osoitteisiin. Tai, sanottuna hieman toisin, haluan käydä ottamassa fiiliksiä entisten idolien jalanjäljissä. Riitan kanssa puhuttiin siitä, että Bob Dylan asui uransa alussa tässä kaupungissa. Löysin netistä mukavan sivuston, jossa on alueen kartta ja siihen merkittynä useita Dylaniin liittyviä paikkoja. Sivustolla on myös valokuvia Dylanista seisomassa mainituissa paikoissa. Sieltä opin, että olen parhaillaan Greenwich Villagessa.
Kaksi muuta kohdetta, joiden osoitteet kaivan Googlen avulla, ovat The Kitchen ja Chelsea-hotelli. The Kitchen on taiteilijayhteisö, joka liittyy ainakin Andy Warholiin ja Velvet Underground -yhtyeeseen. Paikan perustivat 60-luvulla Woody ja Steina Wasulka, videotaiteilijapari, jonka kerran olen nähnyt elävänä Helsingissä. Kitchen sijaitsee matkan varrella täältä Penn Stationille. Chelsea-hotelli liittyy myös Andy Warholiin, mutta siellä ovat yöpyneet monet muutkin kuuluisuudet.
Aloitan Washingtonin puistosta, joka on tässä aivan lähellä. Dylan on nettisivuston mukaan alkuaikoinaan esiintynyt puiston laidalla kitaransa kanssa. Paikka osoittautuu miellyttäväksi, kohtalaisen isoksi kaupunkipuistoksi. Sen pohjoisreunassa on korkea riemukaari, joka on joskus pystytetty USA:n ensimmäisen presidentin, George Washingtonin kunniaksi. Puiston läpi kulkee viihtyisiä polkuja, joiden reunoille on asetettu pitkät rivit mukavan näköisiä puistonpenkkejä. Vaikka ilma on kylmä, istuu penkeillä siellä täällä vanhoja tätejä silmät kiinni kasvot aurinkoon päin kohotettuina. Voin kuvitella, miten hauska tällaisessa paikassa on viettää lämpimiä kevätpäiviä. Tai kuumana kesäpäivänä istuskella käytävän ylle kurkottavien puiden varjossa. Kävellessäni puiston halki kuvittelen Bob Dylanin kitaransa kanssa soittelemaan ystäviensä seurassa riemukaaren alla. Häntä ei nyt näy, mutta muita samanlaisia soittelee puistossa sunnuntaisin. Puiston ja yliopiston lisäksi käyn vielä katsomassa taloa, johon Dylan muutti tullessaan ensimmäistä kertaa New Yorkiin 60-luvun alussa.
Puiston reunassa näen suuren rakennuksen, jossa lukee New York University. Äkkiä muistan, että juuri eilen olin löytänyt netistä kiinnostavan instituutin, joka pitää majaansa näillä nurkilla. Kävelen siis hieman pidemmän lenkin ja löydän Broadwayn varrelta, yliopistorakennuksen takaa Tisch-instituutin. Piipahdan tämän media-alaan liittyvän yliopistollisen instituutin eteisessä, mutta en mene pidemmälle. Kaikissa näissä yliopiston sisäänkäynneissä vaaditaan vierailijoita näyttämään kuvallinen henkilökortti. Tämä valvonta tuntuu aika yleiseltä käytännöltä tässä maassa. Onkohan täällä siirrytty tällaiseen valvontaan vuoden 2001 jälkeen, vai onko käytäntö ollut voimassa ennenkin? Junalla matkustaessa henkilökortti piti näyttää kahteen kertaan. Tarkkailu ei tunnu vaivaavan paikallisia ihmisiä, joten mitäpä sitä vieraskaan ihmettelemään.
Täällä Greenwich Villagessa näkee paljon nuoria ja kauniita ihmisiä. He kansoittavat kahviloita ja heitä näkee kaduilla. Yliopiston läheisyys tietysti näkyy, mutta paikka houkuttelee varmasti muutenkin. Vaikka en ole kaupungista muita osia nähnytkään, voisin kuvitella viihtyväni täällä. Ainakin nostalgian vuoksi.
Mutta nyt riittää jo 60-luvusta ja Dylanista. Laulajat laulavat aikansa, vaikuttavat sukupolvensa ajatteluun tai ovat vaikuttamatta. Mutta joskus heidän aikansa on auttamatta ohi. Tulee uusia sukupolvia, uusia vaikuttajia, uutta nuorisokulttuuria. Ja sitäpaitsi entinen nuoriso on jo kasvanut vaari-ikään.
Lähden kävelemään takaisin päin, arkajalkana tietysti samaa tietä kuin tulinkin. Kuudes Avenue on pitkä ja tuulinen. Yhtään maihinnousutakissa heilujaa ei tällä kadulla tule vastaan ja kulkeminen tuntuu turvalliselta. Ainoat poikkeavat ovat asunnottomiksi esittäytyvät kerjäläiset. Koko Amerikan-matkallani en muutenkaan ole nähnyt humalaisia tai narkkareita enkä muitakaan häiriköitä kuin se nuorten joukko Broadwayllä. Eikö täällä juoda alkoholia? Missä ovat kaljan kittaajien suuret joukot? Ainoat juomat mitä täällä näkee, nautitaan pahvisista kahvimukeista.
23.2.06
Sitä alkaa turhautua
Tämän suuren maan tunnetuimman yliopiston edustajat eivät otakaan minua noin vain vastaan, vaikka ilmaisin heille halukkuuteni tapaamiseen jo kauan sitten. Silloin pitkällisen odottamisen jälkeen sain yhden vastauksen, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi, mutta seuraavaan viestiini ei enää vastattu. Ymmärrän hyvin. Olen pieni tekijä kaukaisesta Suomesta eikä minulla ei ole nimeä akateemisessa maailmassa.
Jos haluaa kontakteja yliopistomaailmassa, on edettävä hitaasti ja rauhallisesti. On osallistuttava konferensseihin ja muihin tapahtumiin, jotta ihmiset tutustuvat ajatuksiisi ja tekemisiisi. Pitää kirjoittaa artikkeleita julkaisuihin, jotta olisi painoarvoa. Tämä vie aikansa, mutta oikotietä ei ole.
Mutta mitä sitten teen täällä USA:ssa nämä muutamat päivät, jotka vielä ovat matkastani jäljellä? Lähdenkö käymään huomenna New Yorkissa? Käytössäni on vuokra-auto, joten voisin vaikka ajaa sinne autolla. Muutaman nettihaun jälkeen näyttää siltä, että järkevin tapa matkustaa New Yorkiin on käyttää junaa. Matka kestää kolme ja puoli tuntia ja maksaa sata dollaria yhteen suuntaan. Huomenna aamulla kuuden maissa lähtee juna, joka on sopivasti perillä ennen puolta päivää. Illalla sitten takaisin.
Lähetin vielä sähköpostin Pia Lindmanille, johon olen ollut yhteydessä muutamaan kertaan. Olen tavannut Pian Suomessa vuosia sitten, mutta hän ei varmaankaan muista minua. Hän kuitenkin toivotti minut tervetulleeksi ja pyysi käymään taidekeskuksessa, jossa hänellä on residenssi. Pia asuu New Yorkissa ja käy täällä Bostonissa vain silloin tällöin. Jos Pia nyt vastaa ja hänelle sopii tavata tänään, en ehkä lähde käymään New Yorkissa, vaan jään tänne. Amerikkalainen ystäväni John Hopkins on myös lähettänyt minulle muutaman ystävänsä yhteystiedot, mutta en ole tohtinut ottaa heihin yhteyttä. Kun en ole täällä vielä tavannut ketään, tuntuu isolta kynnykseltä soittaa ventovieraille. Ehkä lähetän ensin sähköpostia. Mutta ehdotanko tapaamista? Millainen tapa täällä on?
Lähetin nyt sähköpostia Johnin antamille kontakteille. Muotoilin viestin, jossa esittelin itseni, kerroin tilanteeni ja ehdotin lyhyttä tapaamista kahvin merkeissä. Nyt jään vain odottelemaan vastausta. Voin istua täällä Borders-kirjakaupassa tai sitten mennä hotellille.
Mutta huh huh, nyt ei koulun sähköposti tunnu toimivan! Mitä nyt teen, kun olen juuri lähettänyt useita viestejä paikallisille ihmisille ja ainoa jättämäni yhteystieto on juuri koulun sähköpostiosoite? No, sähköpostiviesteissäni on tietysti myös puhelinnumeroni, mutta Soneran verkkohan on täällä USA:ssa pimeänä. Alan pian tosiaan olla turhautunut. Ja juuri kun olin ottanut itseäni niskasta kiinni ja rohkaistunut lähettämään sähköpostia aivan tuntemattomille tahoille täällä vieraassa maassa! Nyt sitten en saa heidän viestejään enkä pysty vastaamaan heille, joten he ihmettelevät varmasti suuresti tällaista yhteydenottoa. En viitsi myöskään lähettää viestejä heille uudestaan toisesta osoitteestani, sillä se tuntuisi jo painostukselta. Tai ehkä teen niin huomenna, jos sähköpostiongelmat jatkuvat.
Entä nyt suunnitelmat huomiseksi? Lähdenkö aamujunalla käymäään New Yorkissa vai jäänkö tänne Bostoniin? Ehkä menen ainakin tänään tutustumaan Bostonin rautatieasemaan, joko autolla tai metrolla.
Rohkaistuin sittenkin lähettämään viestit toisesta osoitteesta näille bostonilaisille henkilöille. Kerroin viesteissä asiallisesti, mikä tilanne on. Että sähköpostipalveluni toimii toiseen suuntaan, mutta en pysty vastaanottamaan viestejä. Tällaista tämä sähköpostiaikakausi on, palvelut joskus toimivat, joskus eivät. Ei tällaisia ongelmia kukaan minun syykseni pane.
Jos haluaa kontakteja yliopistomaailmassa, on edettävä hitaasti ja rauhallisesti. On osallistuttava konferensseihin ja muihin tapahtumiin, jotta ihmiset tutustuvat ajatuksiisi ja tekemisiisi. Pitää kirjoittaa artikkeleita julkaisuihin, jotta olisi painoarvoa. Tämä vie aikansa, mutta oikotietä ei ole.
Mutta mitä sitten teen täällä USA:ssa nämä muutamat päivät, jotka vielä ovat matkastani jäljellä? Lähdenkö käymään huomenna New Yorkissa? Käytössäni on vuokra-auto, joten voisin vaikka ajaa sinne autolla. Muutaman nettihaun jälkeen näyttää siltä, että järkevin tapa matkustaa New Yorkiin on käyttää junaa. Matka kestää kolme ja puoli tuntia ja maksaa sata dollaria yhteen suuntaan. Huomenna aamulla kuuden maissa lähtee juna, joka on sopivasti perillä ennen puolta päivää. Illalla sitten takaisin.
Lähetin vielä sähköpostin Pia Lindmanille, johon olen ollut yhteydessä muutamaan kertaan. Olen tavannut Pian Suomessa vuosia sitten, mutta hän ei varmaankaan muista minua. Hän kuitenkin toivotti minut tervetulleeksi ja pyysi käymään taidekeskuksessa, jossa hänellä on residenssi. Pia asuu New Yorkissa ja käy täällä Bostonissa vain silloin tällöin. Jos Pia nyt vastaa ja hänelle sopii tavata tänään, en ehkä lähde käymään New Yorkissa, vaan jään tänne. Amerikkalainen ystäväni John Hopkins on myös lähettänyt minulle muutaman ystävänsä yhteystiedot, mutta en ole tohtinut ottaa heihin yhteyttä. Kun en ole täällä vielä tavannut ketään, tuntuu isolta kynnykseltä soittaa ventovieraille. Ehkä lähetän ensin sähköpostia. Mutta ehdotanko tapaamista? Millainen tapa täällä on?
Lähetin nyt sähköpostia Johnin antamille kontakteille. Muotoilin viestin, jossa esittelin itseni, kerroin tilanteeni ja ehdotin lyhyttä tapaamista kahvin merkeissä. Nyt jään vain odottelemaan vastausta. Voin istua täällä Borders-kirjakaupassa tai sitten mennä hotellille.
Mutta huh huh, nyt ei koulun sähköposti tunnu toimivan! Mitä nyt teen, kun olen juuri lähettänyt useita viestejä paikallisille ihmisille ja ainoa jättämäni yhteystieto on juuri koulun sähköpostiosoite? No, sähköpostiviesteissäni on tietysti myös puhelinnumeroni, mutta Soneran verkkohan on täällä USA:ssa pimeänä. Alan pian tosiaan olla turhautunut. Ja juuri kun olin ottanut itseäni niskasta kiinni ja rohkaistunut lähettämään sähköpostia aivan tuntemattomille tahoille täällä vieraassa maassa! Nyt sitten en saa heidän viestejään enkä pysty vastaamaan heille, joten he ihmettelevät varmasti suuresti tällaista yhteydenottoa. En viitsi myöskään lähettää viestejä heille uudestaan toisesta osoitteestani, sillä se tuntuisi jo painostukselta. Tai ehkä teen niin huomenna, jos sähköpostiongelmat jatkuvat.
Entä nyt suunnitelmat huomiseksi? Lähdenkö aamujunalla käymäään New Yorkissa vai jäänkö tänne Bostoniin? Ehkä menen ainakin tänään tutustumaan Bostonin rautatieasemaan, joko autolla tai metrolla.
Rohkaistuin sittenkin lähettämään viestit toisesta osoitteesta näille bostonilaisille henkilöille. Kerroin viesteissä asiallisesti, mikä tilanne on. Että sähköpostipalveluni toimii toiseen suuntaan, mutta en pysty vastaanottamaan viestejä. Tällaista tämä sähköpostiaikakausi on, palvelut joskus toimivat, joskus eivät. Ei tällaisia ongelmia kukaan minun syykseni pane.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)