TÄLLÄ KERTAA EHDIN junaan vasta juoksupyrähdyksen jälkeen.
Olin ilmeisesti pari minuuttia myöhässä jo kotoa lähtiessä, sillä kun laskettelin pyörällä asemalle, kuulutettiin jo junan lähtö. Kuulutus tulee noin minuutti ennen junan lähtöä ja se tarkoittaa sitä, että luultavasti on odotettava seuraavaa junaa. Mutta vielä oli mahdollisuus. Ajoin mäen alas pyörätelineille, hyppäsin pyöräni selästä ja yritin napata laukkuni tavaratelineeltä, mikä ei tietysti käynytkään päinsä. Juuri tällä kerralla, kun olin muutenkin myöhässä, olin tehnyt lähtiessä mokan. Olin pyöräkellarissa kiinnittänyt vaijerilukon epähuomiossa laukun hihnan ympärille. Ja nyt, kun näin jo junan lipuvan Kauklahden asemalle, kaivoin vasta taskustani avainta.
Kylmän rauhallisesti avasin vaijerilukon, irrotin laukkuni, kiinnitin vaijerilukon uudelleen pyörän satulan alle, väänsin toisen lukon kiinni-asentoon, heilautin laukun olkapäälleeni ja pinkaisin sadan metrin juoksuun alikulkuun ja siitä luiskaa pitkin ylös junaa kohti.
Laiturilla oli jostain syystä vielä yksi matkustaja nousemassa vaunuun, kun täydellä vauhdilla olin saavuttamassa lähijunaa. Junan ovet olivat vielä auki, mutta kuljettaja saattoi millä hetkellä hyvänsä painaa nappia ja tuomita minut laiturille nyhjöttämään seuraavat puoli tuntia. Vielä ei mikään ollut varmaa. Juoksumatkaa oli jäljellä parikymmentä metriä. Laiturilla kävelevä matkustaja ei ehkä ollutkaan nousemassa junaan vaan olisi juuri tullut sieltä ulos, eikä kuljettaja näin ollen odottaisikaan avointen ovien kanssa. Minä olin tulossa katoksen alla luiskaa pitkin, joten olin näkymättömissä koko juoksun ajan, eikä minua siis kukaan voinut ottaa huomioon.
Mutta minulla kävi tuuri. Junan kuljettaja odotti matkustajaa, joka käveli laiturilla. Verkkaisin askelin tallustellut mies tarjosi minullekin mahdollisuuden. Tämä viivyttelijä oli juuri astumassa junaan viidenkymmennen metrin päässä, vaikka ehdin hetken pelätä hänen astuneen siitä juuri alas. Nousin junaan, ja samassa silmänräpäyksessä ovi sulkeutui takanani ja kymmenen tonnia rautaa lähti liikkeelle.
Myöhemmin, edettyäni sähköistetyn hirviön matkassa kaksikymmentä minuuttia, vaihdoin tapani mukaan bussiin. Ikävä kyllä, viisisataakutonen oli tänäänkin täynnä jo Pasilassa. Jaksan kyllä seistä tuon viidentoista minuutin matkan ajan Arabiaan, mutta en pysty ottamaan tietokonetta esille jatkaakseni kirjoittamista. Junamatkan aikana kirjoittaminen pääsee hyvin vauhtiin ja on sääli joutua keskeyttämään se heti alkuunsa. Varsinkin kun olen jo tottunut jatkamaan työskentelyä aina bussissa.
Tänä aamuna bussi oli täynnä alle kouluikäisiä, jotka istuivat kolme vierekkäin penkeillä. Seisoin bussin käytävllä poikakolmikon vieressä, joista yksi ihmetteli suureen ääneen, että äsken oltiin vielä Lehtisaaressa ja nyt ei edes tiedä missä. Kun hän samalla katseli ympärilleen, ajattelin tämän kysymyksen osoitetuksi kenelle tahansa matkustajalle. Jostain syystä vastasin pojalle. —Olemme Kumpulassa, sanoin.
—Humppulassa? alkoi poika toistella. En viitsinyt heti korjata virhettä, sillä hän näytti niin hämmentyneeltä, kun iso setä vieressä äkkiä puhui.
Poistuin bussista Arabiassa ja jätin pikkupojan ihmettelemään Humppulaa tai Kumpulaa, kumpi nyt oli omituisempi hänen mielestään.