PALUUMATKALLA NEW YORKISTA Bostoniin. Jalat paljosta kävelemisestä väsyneet. Ilta on pimentynyt junan ikkunoiden ulkopuolella. Vaunussa on kuuma, joten riisun villatakkini, mutta heti aivastuttaa. Vastapäätä istuva nuori nainen sanoo: "Bless you" tai jotain sinne päin. Kun minua aivastuttaa toisen kerran, tämä tietokonetta näpyttelevä parikymppinen tarjoaa minulle Dunkin' donuts -servietin, jonka hän on saanut donitsipussinsa mukana. Eleet ovat kovin ystävällisiä, mutta eivät peitä sitä tosiseikkaa, että hän on vähän aikaisemmin ojentanut lenkkarinsa pöydän alitse vieressäni olevalle penkille. Eikö täällä kunnioiteta lainkaan puhtaita istuimia?
Yhden asian ainakin tiedän, mihin täkäläiset eivät kiinnitä mitään huomiota. Aikuiset ihmiset ostavat sieltä täältä itselleen erilaista karkin tapaista syötävää pikku pussosissa, joita sitten napostellaan kaikkialla. Näiden mässytettävien sisällöstä ei kukaan tunnu olevan kiinnostunut. Kaikki käy, mikä kulkee helposti mukana ja menee nopeasti alas. Kahviloiden sisätilat ovat pieniä, koska kaikki syötävä ja juotava viedään kahvilasta ulos ja kipataan kurkkuun kävellessä kadulla tai ajettaessa autoa tai istuttaessa metrossa. Se tarkoittaa sitä, että tämä kansakunta on täynnä muovipurkkeja, pakkauspapereita, pillejä ja pahvilaatikkoja, joihin nämä mussuttamiset ostettaessa pakataan. Roskaa syntyy suuria määriä. Ja miten vatsa kestää?
Harva täällä on kuitenkaan järisyttävän lihava, vaikka sellaista on viime aikoina amerikkalaisista uutisoitu. Ehkä ihmiset harjoittavat näiden rasva- ja sokerinapostelujen vastapainoksi sitten erilaisia laihdutusjuomia ja -kuureja. Siis napostele ja mussuta mutta ryhdy sitten laihdutuskuurille, jonka jälkeen on taas hyvä palkita itseä donitseilla tai muilla mässyillä.
Exactly.
New York näyttää paljon tavallisemmalta kaupungilta kuin olin etukäteen kuvitellut. Se ei ole käsittämättömän ihmeellisen näköinen, se vain sattuu olemaan valtavan suuri. Mutta niin on moni muukin miljoonakaupunki eri puolilla maailmaa. Jännittävää New Yorkin suuruudessa on se, että osoitteiden löytäminen on lastenleikkiä. Se johtuu siitä, että Manhattan on rakennettu aika täydellisesti ruutukaavaan ja kadut on numeroitu ja nimetty loogisesti. Suunnistamista helpottaa vielä se, että Manhattanin saarella ei ole korkeuseroja, eli siis mäet puuttuvat. Seisoo sitten missä kadunkulmassa tahansa, niin aina näkee kadun päästä päähän molempiin suuntiin.
Katujen nimet ovat joko Avenue tai Street. Avenuet ovat toistensa kanssa samansuuntaisia leveitä viivasuoria väyliä, jotka halkovat saarta pohjois-etelä-suunnassa. Ne on numeroitu ykkösestä yhteentoista. Kadut (Streets) taas kulkevat kohtisuoraan Avenueita vastaan ja niiden lukumäärä suuri, ainakin viisikymmentä.
Numeroitujen katujen hyöty kulkijalle näkyy siinä, että jos seisoo 52. kadulla ja haluaa 32. kadulle, tietää heti, että käveltävänä on vielä kaksikymmentä kadunväliä. Kadut on lisäksi jaettu kahtia, itä- ja länsikatuun. Tämä helpottaa suunnistamista pitkillä kaduilla, kun osoite on esimerkiksi Läntinen 32. katu tai Itäinen 52. katu. Ei tarvitse etsiä koko kadun mitalta. Vaikka numerointi on loogista ja ymmärrettävää, ilmoitetaan täällä usein katuosoitteen lisäksi jokin muu kiintopiste, esimerkiksi minkä Avenueiden välissä paikka sijaitsee. Suomalaisesta näkökulmasta täällä on vielä erilainen tapa kertoa talon numero. Se tulee ennen kadunnimeä, kun meillä tehdään päinvastoin. Koko osoitteeksi tulee siten vaikkapa 522 Läntinen 19. katu, ja tarkennuksena ilmoitetaan, että se sijaitsee kymmenennen ja yhdennentoista Avenuen välissä.
Kävelin tämän iltapäivän aikana New Yorkin juna-asemalta, Pennsylvania Stationilta, tunnin verran etelään pitkin Kuudetta Avenueta. Juna-asema sijaitsee Läntisellä 32. kadulla, Kuudennen ja Seitsemännen Avenuen välissä. Kävelin lähes kolmenkymmentä kadunväliä, aina Neljännelle kadulle asti. Siellä istahdin kahvilaan, söin ja join, sekä lähettelin sähköpostia langattoman verkon avulla.
Penn Stationin yhteyteen on rakennettu valtava huvikeskus, Madison Square Garden. Kun kävelen ensimmäistä kertaa asemalta ulos, törmään suuren joukkoon häliseviä mustia lapsia ja heidän hoitajiaan. Porukka lienee ollut lastentapahtumassa viihdekeskuksessa ja on nyt lähdössä takaisin kotiin. Kadulla odottaa toistakymmentä matalaa keltaista koulubussia, johon pieniä kulkijoita aletaan hiljalleen lastata. Jalkakäytävällä on vaikea päästä eteenpäin, mutta kadulla kulkijat eivät vaikuta kiusaantuneilta. Paitsi minä, jonka ensivaikutelmaksi New Yorkista tulee meluisa, ahdas ja rauhaton. Kävelen takaisin Pennsylvania-asemalle, jotta varmasti illalla löydän reitin lippuluukulle.
Lähden uudestaan liikkeelle ja nyt kaduilla ei ole enää jälkeäkään ahtaudesta. Alkushokkini on siis ohi. Voin lähteä rauhassa tutustumismatkalle, aikaa on ruhtinaalliset neljä tuntia. Mutta mistä aloittaa? Kuljenko pohjoiseen vai etelään, itään vai länteen? Kartan mukaan Penn Stationin aseman läheltä kulkee Broadway. Se kuulostaa tarpeeksi komealta kadunnimeltä, joten valitsen sen.
Kartasta saan selville, että Broadway on katu, joka ei noudata ruutukaavaa, vaan halkoo saarta viistosti. Se ei myöskään ole viivasuora kuten muut kadut. Pohjoispää se on tunnettu lukuisista teattereistaan mutta eteläpää näyttää yllättäen olevan ahdas ja epämääräinen, jopa uhkaava. Kävelen katua muutaman kadunvälin verran. Pian alkaa pelottaa. Jalkakäytävällä seisoskelee mustia nuoria miehiä, jotka liikuskelevta maihinnousutakeissaan levottomina sinne tänne. Nämä gangsta rapin mallinuket näyttävät siltä, että he olisivat joka hetki valmiita ryöstämään kenet tahansa ohikulkijan. Yritän pysyä muiden valkoihoisten joukossa ja kävelen ripein askelin vilkuilematta sivuilleni. Mitään ikävää ei tapahdu, mutta päättelen Broadwayn olevan tässä kohtaa väärä kulkuväylä minulle. Palaan seuraavaa katua takaisin aseman suuntaan, kunnes olen Kuudennella Avenuella. Se vaikuttaa mukavan leveältä ja valoisalta, jotta uskallan lähteä sitä pitkin kävelemään kohti saaren eteläkärkeä.
Kuudes Avenue kylpee kirkkaassa auringonvalossa näin kahden aikaan iltapäivällä helmikuussa. Avenuet ovat pohjois-etelä-suunnassa, joten pystyn helposti kuvittelemaan miten aurinkoista täällä on kesällä. Katson Manhattanin karttaa, jonka ostin Penn Stationilta. Panen huolellisesti merkille Pennsylvania-aseman sijainnin kartalla, jotta varmasti löydän takaisin. Aikaa nelisen tuntia, juna takaisin Bostoniin lähtee seitsemältä ja haluan olla hyvissä ajoin ostamassa lippua.
Kaupungissa puhaltaa raju tuuli, joka riepottelee muovipusseja, kääntelee sivuja katukaupustelijan kirjoissa ja pakottaa kulkijat etsimään suojaa puhelinkopeista. Lämpötila on nollassa, mutta tuulen vaikutuksesta kasvoissa tuntuu tosi kylmältä. Kadulla liikkuu paljon ihmisiä tavallisilla asioillaan. Kerjäläisetkään eivät välitä kylmästä, vaan kilistelevät kippojaan kauppojen edessä kolikkojen toivossa. Homeless people. Monet heistä istuvat hiljaa, toiset taas pyytävät äänekkäästi. Vielä en ole nähnyt yhdenkään ohikulkijan panevan kippoihin mitään.
Kuudes Avenue on kuin mikä tahansa bulevardi Euroopasta. Leveät jalkakäytävät sallivat kaikenlaisen kaupustelun, ja silti jää hyvää tilaa kävellä molempiin suuntiin. Kadun varressa on pienempiä ja suurempia liikkeitä, paljon kahviloita ja ruokapaikkoja. Risteyksissä on terästettävä näköä löytääkseen kadun nimen. Kyltit on täällä sijoitettu hankalasti pylväiden päähän eikä talojen seinään kuten meillä. Kaikissa risteyksissä kylttejä ei näy.
Kävelen yhtä Avenueta yhteen suuntaan, jotta en eksy. En lähde seikkailemaan oikealle tai vasemmalle. Tällä tavalla saan rajoittuneen kuvan kaupungista, mutta tutustuminen aloitettava jostakin. Kuljen ripeästi, osaksi kylmän tuulen vuoksi, osaksi pelkästä liikunnan ilosta. Ohitan risteyksiä nopealla tahdilla, nyt olen jo Viidennellätoista kadulla. Muistaakseni Kahdeksannella kadulla on jotakin katsottavaa, joten päätän pysähtyä vasta siellä. Matkalla ohitan kahvilan, joka mainostaa langatonta nettiyhteyttä, mutta arvelen sellaisia löytyvän vielä myöhemminkin.
Kun saavun Kahdeksannen kadun risteykseen, huomaan samalla löytäneeni itselleni sopivan levähdys-, kahvi- ja sähköpostipaikan. Katujen kulmauksessa on Starbucks Coffee -kahvila, jonka näyteikkunan takana istuu ihmisiä kannettavien tietokoneiden ääressä. Starbucks on amerikkalainen kahvilaketju, joka on yritellyt tuloa myös Suomeen. Ovensuussa mainostetaan T-mobilen langatonta verkkoa. Tiedän sen hinnaksi kymmenen dollaria vuorokaudelta. Hinnan pystyy maksamaan luottokortilla omalla koneella.
Ostan latte-kahvin sekä salaattitäytteisen voileivän ja istun ikkunan ääreen kirkaaseen auringopaisteeseen nauttimaan välipalaani. Kun olen syönyt leivän, otan tietokoneeni esille ja ostan itselleni nettiaikaa. Luen sähköpostit ja vastailen niihin. Eräs Suomesta kotoisin oleva taiteilija, johon olen ollut viime päivinä yhteydessä, valittaa, ettei hän päässytkään eilen vielä Bostoniin, vaan joutui jäämään New Yorkiin. Minusta on hauska vastata hänelle, että olen parhaillaan samassa kaupungissa. Vastaan myös kahdelle amerikkalaiselle taiteilijalle ja kerron heillekin olevani NYC:issä. Se tekee aina vaikutuksen.
En siis pääse tapaamaan näitä ihmisiä Bostoniin, koska olen täällä. Suoraan sanoen olinkin jo huolissani siitä, että joutuisin tapaamaan näitä ventovieraita ihmisiä Bostonissa. Nyt sain hyvän syyn vetäytyä koko ajatuksesta kuitenkin säilyttäen kasvoni. Ajatus tavata paikallisia taiteilijoita tuntui kiinnostavalta Suomessa, mutta täällä tunnen itseni liian tungettelevaksi. Jos olisin viettänyt Bostonissa pidemmän aikaa, olisin ehkä kaivannut lisää kontakteja. Nyt kirjoitin näille ihmisille suurelta osin siksi, että John Hopkins niin avuliaasti heidän yhteystietonsa minulla kaivoi.
Istuessani kahvilla alan hiljalleen uskoa olevani New Yorkissa. Samalla alan miettiä, mitä kummaa täällä oikein teen. Ostinko kalliin junalipun vain päästäkseni istumaan kahvilassa? Riittääkö syyksi kaupunkiin tuloon se, että voin nyt sanoa käyneeni täällä? Ehkä ei aivan. Luulen, että halusin saada tuntuman kaupungin mittakaavaan. Haluan jatkossa ymmärtää, missä sijaitsee mikäkin galleria, näyttelytila ja konserttipaikka, joista saan mainoksia sähköpostilistoilla, ja miten niihin pääsee. Kaupungin koon ymmärtää parhaiten kävelemällä ja katselemalla ympärilleen. Tämän tehtävän suorittamisessa olen siis jo pitkällä.
Mikä kaupungissa kiinnostaa? New York on ollut monenlaisen tekemisen näyttämönä, joiden tuloksia valtameren takana olen kuunnellut tai katsellut. Usein olen kademielellä lukenut täällä tehdyistä asioista tai katsellut elokuvia, joissa New York on ollut näyttämönä. Nyt haluan käydä paikan päällä tutustumassa näihin taidehistoriallisiin osoitteisiin. Tai, sanottuna hieman toisin, haluan käydä ottamassa fiiliksiä entisten idolien jalanjäljissä. Riitan kanssa puhuttiin siitä, että Bob Dylan asui uransa alussa tässä kaupungissa. Löysin netistä mukavan sivuston, jossa on alueen kartta ja siihen merkittynä useita Dylaniin liittyviä paikkoja. Sivustolla on myös valokuvia Dylanista seisomassa mainituissa paikoissa. Sieltä opin, että olen parhaillaan Greenwich Villagessa.
Kaksi muuta kohdetta, joiden osoitteet kaivan Googlen avulla, ovat The Kitchen ja Chelsea-hotelli. The Kitchen on taiteilijayhteisö, joka liittyy ainakin Andy Warholiin ja Velvet Underground -yhtyeeseen. Paikan perustivat 60-luvulla Woody ja Steina Wasulka, videotaiteilijapari, jonka kerran olen nähnyt elävänä Helsingissä. Kitchen sijaitsee matkan varrella täältä Penn Stationille. Chelsea-hotelli liittyy myös Andy Warholiin, mutta siellä ovat yöpyneet monet muutkin kuuluisuudet.
Aloitan Washingtonin puistosta, joka on tässä aivan lähellä. Dylan on nettisivuston mukaan alkuaikoinaan esiintynyt puiston laidalla kitaransa kanssa. Paikka osoittautuu miellyttäväksi, kohtalaisen isoksi kaupunkipuistoksi. Sen pohjoisreunassa on korkea riemukaari, joka on joskus pystytetty USA:n ensimmäisen presidentin, George Washingtonin kunniaksi. Puiston läpi kulkee viihtyisiä polkuja, joiden reunoille on asetettu pitkät rivit mukavan näköisiä puistonpenkkejä. Vaikka ilma on kylmä, istuu penkeillä siellä täällä vanhoja tätejä silmät kiinni kasvot aurinkoon päin kohotettuina. Voin kuvitella, miten hauska tällaisessa paikassa on viettää lämpimiä kevätpäiviä. Tai kuumana kesäpäivänä istuskella käytävän ylle kurkottavien puiden varjossa. Kävellessäni puiston halki kuvittelen Bob Dylanin kitaransa kanssa soittelemaan ystäviensä seurassa riemukaaren alla. Häntä ei nyt näy, mutta muita samanlaisia soittelee puistossa sunnuntaisin. Puiston ja yliopiston lisäksi käyn vielä katsomassa taloa, johon Dylan muutti tullessaan ensimmäistä kertaa New Yorkiin 60-luvun alussa.
Puiston reunassa näen suuren rakennuksen, jossa lukee New York University. Äkkiä muistan, että juuri eilen olin löytänyt netistä kiinnostavan instituutin, joka pitää majaansa näillä nurkilla. Kävelen siis hieman pidemmän lenkin ja löydän Broadwayn varrelta, yliopistorakennuksen takaa Tisch-instituutin. Piipahdan tämän media-alaan liittyvän yliopistollisen instituutin eteisessä, mutta en mene pidemmälle. Kaikissa näissä yliopiston sisäänkäynneissä vaaditaan vierailijoita näyttämään kuvallinen henkilökortti. Tämä valvonta tuntuu aika yleiseltä käytännöltä tässä maassa. Onkohan täällä siirrytty tällaiseen valvontaan vuoden 2001 jälkeen, vai onko käytäntö ollut voimassa ennenkin? Junalla matkustaessa henkilökortti piti näyttää kahteen kertaan. Tarkkailu ei tunnu vaivaavan paikallisia ihmisiä, joten mitäpä sitä vieraskaan ihmettelemään.
Täällä Greenwich Villagessa näkee paljon nuoria ja kauniita ihmisiä. He kansoittavat kahviloita ja heitä näkee kaduilla. Yliopiston läheisyys tietysti näkyy, mutta paikka houkuttelee varmasti muutenkin. Vaikka en ole kaupungista muita osia nähnytkään, voisin kuvitella viihtyväni täällä. Ainakin nostalgian vuoksi.
Mutta nyt riittää jo 60-luvusta ja Dylanista. Laulajat laulavat aikansa, vaikuttavat sukupolvensa ajatteluun tai ovat vaikuttamatta. Mutta joskus heidän aikansa on auttamatta ohi. Tulee uusia sukupolvia, uusia vaikuttajia, uutta nuorisokulttuuria. Ja sitäpaitsi entinen nuoriso on jo kasvanut vaari-ikään.
Lähden kävelemään takaisin päin, arkajalkana tietysti samaa tietä kuin tulinkin. Kuudes Avenue on pitkä ja tuulinen. Yhtään maihinnousutakissa heilujaa ei tällä kadulla tule vastaan ja kulkeminen tuntuu turvalliselta. Ainoat poikkeavat ovat asunnottomiksi esittäytyvät kerjäläiset. Koko Amerikan-matkallani en muutenkaan ole nähnyt humalaisia tai narkkareita enkä muitakaan häiriköitä kuin se nuorten joukko Broadwayllä. Eikö täällä juoda alkoholia? Missä ovat kaljan kittaajien suuret joukot? Ainoat juomat mitä täällä näkee, nautitaan pahvisista kahvimukeista.