Paljon pelissä

Marraskuussa on marraskuu

2011-11-24T18:00:00.001+02:00

Marraskuussa näkyy päivänvaloa viitisen tuntia, puoli kymmenestä puoli kolmeen. Muun ajan oleskelemma keinovaloissa, sisällä ja ulkona.

Työhuone on Villa Solhem

2011-09-25T23:26:00.000+03:00

Päätin ottaa käyttöön työhuoneen alkuperäisen nimen, Villa Solhem. Se sopii hyvin nyt, kun talo alkaa ikänsä puolesta ja tyyliltään olla Kauklahdessa jo melkoinen erikoisuus.


Villa Solhem liikenneympyrässä

Talon ympäristö on muuttunut, kun viereen on rakennettu mahtava kiertoliittymä, uusia rivitaloja rakentuu ympärille tiuhaa tahtia ja asuntomessualueen huolella suunnitellut modernit pientalot ovat aivan nurkan takana. Villa Solhem on tuulahdus menneisyydestä, ajasta, jolloin Kauklahti vielä oli ruotsinkielinen pikkukylä. Yli kuusikymmenvuotias talo seisoo paikallaan aikaa uhmaten.

Piha on siistitty

Villa Solhemiin istutetut koripajut ovat tämän kesän aikana kasvaneet jo jonkin verran korkeiksi, joten toiveita on siitä, että saamme tulevaisuudessa niistä näkösuojaa. Mukavaa on myös, että ruohoalue levittyy itsestään peittämään ikävää hiekkakenttää. Ikivanhat omenapuut vetävät viimeisiään, mutta niiden alla on vieläkin mukava istuskella.

Tuore sähkökäyttöinen ruohonleikkuri

Kadun puoleisen tontinosan ruohokasvustoa pystytään tästä lähtien pitämään matalana, kun taloon hankittiin aivan uusi ruohonleikkuri - tietysti sähköinen.

Kesän aikana saatiin laajennettua ylätasanteella olevaa grillipaikkaa. Siitä tuli hyvä oleskelutila, oikeastaan terassi. Se tuli testattua noin kolmenkymmenen hengen voimin elokuussa.

Työhuoneella on kunnostettu peiliovia

Työhuoneella on elokuusta lähtien kunnostettu vanhoja peiliovia. Niistä on poistettu vanhat maalit, jonka jälkeen ne on hiottu ja maalattu uudelleen. Osaksi työ on suoritettu ulkona, tilapäisen katoksen alla, koska erityisesti maalinpoistosta tulee myrkyllisiä katkuja.

Muuten Villa Solhem säilyy edelleen työhuoneena, joka on pyhitetty kirjoittamiselle ja musiikille - kuten jo neljän vuoden ajan. Piano on siirretty keittiöön, sillä se on ainoa tila, jota on mahdollista pitää talven ajan lämpimänä.

Keittiö on entisellään

Villa Solhem

2010-11-06T15:18:00.002+02:00

Työhuoneeni on seissyt Kauklahdessa vuodesta 1948. Olen kutsunut taloa Villa Plootuksi, vaikka tilan virallinen nimi on Solhem. Plootu-nimi viittaa vanhaan rahayksikköön. Talohan sijaitsee ikivanhan espoolaisen valtaväylän, Kuninkaantien, varrella, joten nimessä pitää olla historiaa.

Talon on ilmeisesti rakentanut puutarhuri Dahlqvist. Tontilla oli suurempikin talo, joka nyttemmin on purettu, sekä kasvihuoneita. Dahlqvist kuoli vuonna 1966, ja Hjördis-tytär jäi miehensä kanssa asumaan taloa.William ja Hjördis Nieminen asuivat talossa vuoteen 1986, jolloin he muuttivat Espoon keskukseen. Talo siirtyi kaupungin omistukseen.

Ville Nieminen työskenteli Lastenlinnassa laitosmiehenä. Hän harrasti aktiivisesti moukarinheittoa ja oli perustamassa Esbo IF -urheiluseuran Kauklahden osastoa yhdessä Rainer Holmbergin kanssa. William toimi sodan jälkeen myös paikallisessa ruotsinkielisessä nuorisoseurassa, jonka hallussa on edelleen viereinen Valhalla-rakennus.

Myllerrystä työhuoneen ympärillä

2010-11-02T02:28:00.000+02:00

Kauklahdessa rakennetaan työhuoneen viereen kiertoliittymää. Työkoneet ovat möyrineet katua aukia ja kiinni jo kuukauden ajan. Valmista tulee ensi kesänä.

Kiertoliittymä vie paljon suuremman tilan kuin entinen risteys, mutta samalla se tuo hieman nuhjuiselle kulmakunnalle kaivattua piristystä. Vanha tie on rakentunut vuosisatojen aikana, aluksi kinttupoluksi ja kärrytieksi, juuri tuolle kohtaa ilman suunnittelua ja työpiirustuksia. Tie on ollut olemassa vähintään jo keskiajalla. Kuningas Kustaa Vaasa ratsasti Espoonkartanoa perustamaan vuonna 1550 juuri tätä tietä. Nyt on uudistuksista teetetty tarkat paperit ja ryhdytty hommiin.

Bloginpitäjä pyysi jo kesällä kaupungilta tarkkoja piirustuksia tulevasta tieosuudesta ja sai ilokseen havaita, että työmaa ei tule senttiäkään työhuoneen tontille! Tästä on annettava suunnittelijoille suuri kiitos. Villa Plootu ympäristöineen säilyy tyylikkäänä täältä ikuisuuteen.

Vasemmalle kulkeva tienpätkä on nykyinen Vaasankuja, jonka nimi muuttuu pian Valhallantieksi. Pystysuorassa kulkeva tie on Kuninkaankartanontie. Etelään se vie Kauklahden keskustaan ja pohjoiseen Espoonkartanolle.

Värilliset alueet suunnittelupiirustuksessa ovat uusia rakennelmia. Tarkasti katsomalla kuvasta näkyy, että uusi Valhallantie kulkee nykyisen Vaasankujan linjauksen pohjoispuolella. Koko tie siirtyy siis noin viisi metriä Villa Solhemistä poispäin. Parempaa uutista ei voi kuvitella.

Hanttihommia

2010-11-01T17:39:00.001+02:00

Bloginpitäjä tekee tilapäistöitä sillä välin, kun odottelee tutkinnon valmistumista. Ensi tammikuussa epävarmuuden aika loppunee, mutta siihen asti ollaan töissä sekalaisissa hommissa.
Keväällä ryhdyin muuttomieheksi piskuiseen paikalliseen yritykseen, jolla on muutama rikkinäinen kuorma-auto ja pikkupoikia niitä ajamassa. Yrityksen omistaa poliisi Niskanen. Palkkaa maksetaan vain niiltä tunneilta, kun ollaan asiakkaan luona kantamassa. Firman tiloissa odottelusta ja matkasta ei makseta mitään.


Taloustutkimus Oy:n mahtavat työskentelyolosuhteet

Toinen viraapelityö on haastattelu, josta jo aikaisemmin kirjoitin. Se tapahtuu Vallilassa, kellaritiloissa. Samassa loukossa istuu vieri vieressä kymmeniä ihmisiä sankaluurit korvilla pölisemässä. Taloustutkimus maksaa vain saaduista haastatteluista, ei soitetuista puheluista.

Ajankulua

2010-08-27T17:45:00.004+03:00

Puhelinhaastattelija odottelee pitkiä aikoja, että joku vastaisi puhelimeen. Odotusaika pitkästyttää, varsinkaan kun siitä ei makseta mitään. Ajankuluksi on keksittävä jotain puuhaa. Luppoaikaa on kuitenkin vain 45 sekuntia jokaisen soittokerran välillä. Kovin pitkiin touhuihin ei voi siis ryhtyä. Ajan kulumista on laskettava, sillä yli minuutin puhelut ovat jo liian pitkiä.

Voi pitää auki Facebookia auki, mutta siellä keskustelu on niin verkkaista, että se ei pysty oikein antamaan ajanvietettä. Voi kokeilla kirjoittaa nopeasti kaikenlaisia mielleyhtymiä talteen, esimerkiksi Googlen docs-palvelun avulla. Kovin suuria filosofisia mietelmiä on vaikea saada 45 sekunnissa aikaan.

Googlen Docs-palvelussa voi kokeilla piirtämistä, sillä siellä on tarjolla uusia välineitä. Bloginpitäjä on saanut aikaan tuollaisia kivoja kuppeja ja palloja. Ehkä hän tästä vielä oppii.


Puhelinhaastattelijana tehtyä taidetta

Puhelinhaastattelijana

2010-08-18T00:11:00.004+03:00

Bloginpitäjä on oikeissa töissä.

Tänään tuli istuttua puhelinkoneen ääressä viisi tuntia. Hän tuijotti pikkuruista näyttöruutua ja poimi sieltä numeroita ja kysymyksiä.

Palkkaa tästä upeasta työstä maksetaan nelisenkymppiä päivässä. Mihin oikein joudun näiden rahojen kanssa!

Välillä tulee epätoivoiseksi, kun odottelee väitöskirjaprosessin etenemistä eikä mitään tapahdu. Teksti on valmis, mutta esitarkastajat ovat pitäneet sitä jo kohta puoli vuotta. Kun he ovat valmiit, joutuu tekstiä tietenkin taas korjaamaan. Sen jälkeen jätän sen uudelleen esitarkastukseen, ja niin edespäin hamaan maailmanloppuun saakka.

Näissä hanttihommissa taitaa kulua loppuikä.

Historisaittini

2010-08-14T00:30:00.000+03:00

Historiasivustoni netissä

Viime viikolla käytin useita työpäiviä historiasivustoni parissa. Tämä projekti on ollut tekeillä useita vuosia ja näköjään pari kertaa vuodessa minulle tulee suuri tarve työskennellä sen parissa.

Viimeisten päivien aikana olen ohjelmoinut kuvien näyttämistä. Olen rakentanut php-kielen ja mysql-tietokannan avulla kuvien katselemista varten käyttöliittymän, johon olen ottanut mallia Valtion taidemuseon kokoelmasivuilta.

Saitin kuvasivulla voi nyt tehdä hakuja eri hakusanoilla tai vuosikymmen mukaan. Kuvat näytetään siistissä ruudukossa. Haluttu kuva valitaan luettelosta, jolloin se aukeaa suurempana. Lähempää tarkastelua varten kuvan saa vielä suurempana ja halutessa myös tulostettavaksi.

Voidakseni toteuttaa palvelun tällä tavalla minun oli php-koodin ja mysql-ohjelmoinnin lisäksi valmistettava kaikista kolmestasadasta kuvasta sopivan kokoinen ja muotoinen pikkukuva.

Tähän asti oli pitänyt Simpleviewer-ilmaissovelluksella toteutettua kuvaselainta parhaimpana tapana saattaa kuvat vierailijoiden saataville, mutta Valtion taidemuseon sivusto sai minut muuttamaan mieleni. Tekemäni ohjelmointityö oli suuri, mutta lopulta pääsin tyydyttävään lopputulokseen.

Kuvaohjelmoinnin ohella lisäsin viime viikolla sivustolle kokonaan uuden osion, kirjeet. Se oli jäänyt uudesta versiosta pois, mutta löysi nyt taas paikkansa. Muistelut-osion nimen muutin Tarinoiksi.

Seuraava työ on kuvatekstien täydentäminen ja korjaaminen. Kaikissa kuvissa ei ole kuvailua lainkaan ja toisten kuvien teksteissä on paljon korjattavaa. On harkittava Linkit-osion poistamista tai muuttamista joksikin toiseksi. Entä onko Uutiset-osio lainkaan tarpeellinen vai voisiko sen vaihtaa joksikin toiseksi?

Pitemmän tähtäimen tehtävänä on nyt saada sivusto julkaistuksi. Sivusto on tietysti jo netissä, mutta haluaisin sen paremmin esille. Tiedotusvälineissä voisi olla aiheesta juttu. Olisi ehkä hyvä hyvä saada joku virallisen tuntuinen taho yhteistyökumppaniksi, jotta saitti vaikuttaisi uskottavammalta. Lisäksi käännöksien tekemiseen tarvitaan rahoitusta, ja sen saamiseen auttaisi yhteistyökumppanin mukana oleminen.

Mikä taho voisi lähteä mukaan? Miten olisivat sivustolla mainitut kunnat, Tuusula, Maaninka ja Pieksämäki? Myös Paulin pitkäaikaiselta työpaikalta SOK:lta voisi kysellä kiinnostusta sponsorointiin. Pitäisikö SOK:ta tuoda siinä tapauksessa enemmän esille? Margareta taas oli töissä Elannossa ja YLE:ssä. Kannattaisiko näistä kysellä? Entä perinneyhdistykset tai mahdollisesti sukututkimuksesta kiinnostuneet järjestöt?

Sivustolle pitää hankkia oma domainnimi, joka sillä aluksi olikin. Samalla hankin kokonaan uuden webhotellipalvelun Suomesta, esimerkiksi nettihotelli.fi:stä. Nyt sivut sijaitsevat Amerikassa.

Sivuston muokkaamiseen on tällä erää kulunut ehkä viikon työpäivät, ehkä enemmän. Nyt on aika miettiä muita asioita ja lopettaa tältä erää.

Kirjoittaa voi säännöllisesti

2010-07-01T01:25:00.008+03:00

Jos haluaa kehittyä kirjoittajana, voi ottaa ohjenuoraksi vaikkapa sen, että tuottaa pari sivua tekstiä joka päivä. Kirjoittamisesta on tultava sillä tavalla helppoa, että tekstin tekeminen on yhtä vaivatonta ja itsestäänselvää kuin hengittäminen. Eikö se olekin?
    Kun kirjoitetaan joka päivä, paljon, alkaa sisältöä syntyä itsestään. Näin toivotaan. Määrä tuottaa hiljalleen tulosta.
    Mutta mitä sitten, jos kehityy hyväksi? Millaista työtä tekstin ammattilainen oikein tekee? Ja onko kirjoittaminen edes tärkeätä? Tai jos on, niin onko kaikki kirjoittaminen yhtä tärkeätä?
    Miksi kaunokirjallisuus viehättää minua enemmän kuin arkisemmat lajit?
   Asiatekstillä ei ole samaa hohdetta kuin romaanilla. Mistä fiktion kuviteltu loiste syntyy? Kuviteltu säilyvyys? Sanomalehtiartikkelin, virkamiesraportin tai tietokirjan kirjoittaja ei voi odottaa tekstinsä elävän kovin kauaa. Kaunokirjallisuudessa on mahdollisuus pysyvämpään suosioon.
    Teosten pitkäikäisyys on jokaisen taiteilijan tavoitteena. Tämä voi olla ristiriidassa nykyhetken suosion kanssa. Teokset, jotka ovat eniten esillä juuri nyt, myös kuolevat nopeimmin. Ajatellaan vaikka mainoksia ja monia viihdeteoksia: ne näkyvät miljoonille mutta niiden ei ole edes tarkoitus pysyä kauaa ihmisten mielissä.
    Taiteilija pyrkii saamaan teoksensa kestämään aikaa. Sen vuoksi hän ottaa huomioon taiteenlajin historian ja perinteen. Hän suhtautuu työhönsä vakavasti eikä anna ulkopuolisten liikaa määrätä kättensä jälkeä. Taiteilija uskoo olevansa vapaa tekemään teoksiaan oman mielensä mukaan, piittaamatta suuren yleisön, kriitikoiden tai rahoittajien näkemyksistä.
    Romaanille on vuosisatojen kuluessa muotoutunut samanlainen asema kuin öljymaalaukselle tai sinfonialle. Romaani on se varsinainen kirjallinen taideteos, johon muita tekstimuotoja verrataan. Romaaneita kirjoitetaan sekä suurelle yleisölle että asiantuntijoille. Osa saa suuren menestyksen jo omana aikanaan, jotkut löydetään vasta kirjailijan jo kuoltua.
    Runous on pienelle piirille tarkoitettua, taiteellisesti puhdistettua ilmaisua. Sen olemassaolo tuo tervetullutta vaihtelua ja vertailukohtaa pitkien romaanien maailmaan. Runous on kuin indie-elokuvat tai avant-garde-taide. Se viehättää alan asiantuntijoita, eikä haittaa, vaikka se pysyy liian vaikeatajuisena suurelle yleisölle.
    Jos kirjoittamisesta haaveileva siis on kiinnostunut saamaan aikaan taiteellista, perinteellistä ilmaisua, hänen valittavanaan on joko romaani tai runous. Muilla tekstintekemisen muodoilla ei ole 2000-luvun alussa sellaista painoarvoa, että niiden tekeminen houkuttelisi. Netissä voi siis julkaista millaista tekstiä haluaa, mutta sitä ei kukaan lue eikä siitä saa mitään palautetta.
    Romaanissa on samanlaista pöhöttyneisyyttä kuin sinfoniallakin. Viime vuosikymmenien nuoret kotimaiset säveltäjät vierastivat koko sinfonia-sanan käyttöä, niin että yhtään sellaista sävellystä ei tehty. Aivan äskettäin ovat jotkut rohkeat kuitenkin ryhtyneet taas leikkiin mukaan ja alkaneet nimetä suuria orkesteriteoksiaan perinteisesti numeroiduiksi sinfonioiksi.
    Menestyvä romaani kertoo usein jostakin aikamme suuresta spektaakkelista tai tapahtumasta. Erityisesti viime vuosisadan sotiin liittyvä kerronta on saavuttanut lukijoiden suosion. Myös muihin kansakunnan kohtalonhetkiin, myös naapurivaltioissa, liittyvät tapahtumat ja erityisesti paljastukset nousevat romaaneina oman aikansa suosikeiksi.

Haminassa

2009-08-31T22:57:00.021+03:00

Huhhaa, on ollut pakko pitää taukoa kirjoittamisesta, koska viime viikon konserttien harjoitukset ja esitykset veivät niin paljon mehuja. Reissasimme Haminassa Helsingistä käsin melkein koko viikon, kolmisen tuntia suuntaansa.

Kohti Haminan rauhaa -oratorion esitykset ovat ohi. Tässä kuvassa oleva upseeri on tanssahdellut Oulussa daaminsa kanssa ja lähtenyt lopulta liian kokeneen naisen seurasta pois nolona.

Karlssonin biisin kaksi esitystä Haminassa olivat oman kuorourani huippuhetkiä. Ainakin koko proggis oli tähänastisista hauskin. Muidenkin mielestä Haminan reissumme onnistui loistavasti. Sekä yleisö että esiintyjät pitivät siitä. Entä media? Tänään HBL on kirjoittanut konsertista, ja siinä kehuttiin erityisesti Kampin laulun osuutta. Hesarin Veijo Murtomäki kirjoitti lauantaina aika pitkän arvioinnin, mutta ei maininnut tekstissä kuoroa lainkaan. Sävellystä Murtomäki sen sijaan kehui, kuten minäkin aikaisemmassa blogitekstissä.

Kuoro oli puettu Suomen sodan aikaisiin asuihin, miehet asepukuihin ja naiset juhla-asuihin. Haminan teatterin puvustaja piti meille kovan kurin vaatteiden oikeasta käyttämisestä.

Kymi Sinfoniettan johtaja Yasuo Shinozaki piti hyvää tunnelmaa yllä. Hänellä oli jotenkin humoristinen ote johtamiseen. Siitäkö johtui keikan menestys? No, huumori saattoi olla tahatonta, johtua osaltaan japanilaisen englanninkielen ääntämyksestä.

Lisää kuvia täällä
Pieni palanen musiikkia täällä
Kampin laulun nettisivuille tästä

Puut, kaikki heidän vihreytensä

2009-08-20T23:28:00.018+03:00

Otsikko on siteeraus Paavo Haavikkoa, mutta muuten tämänkertaisessa jutussa tulee työhuoneen puutarhaa.

Kesäkuussa nimittäin raivasin E-R-I-T-T-Ä-I-N pienen pläntin tuohon omenapuiden lähelle kasvimaaksi. Paikka valikoitui sen mukaan, mihin näytti paistavan aurinko kaikkein eniten koko tontilla. Suuret lehmukset hieman varjostavat.

Lähdetään nyt liikkeelle vaikka salaatista. Se ei oikein ole menestynyt, ainakin siitä päätellen, että on jäänyt vähän pieneksi. Kuvittelin salaatin kasvavan ensinnäkin nopeasti ja sitä paitsi isoksi. No, lajikekin on valittu vähän sattumanvaraisesti. En ole vielä maistanut salaattia ollenkaan, kun olen ajatellut, että sen pitää vielä kasvaa. Mutta varmaan lähiviikkoina on aika korjata sato. Toisaalta, en ole ollut mikään erityinen salaatin ystävä. Tuollainen lehtisalaatti on oikeastaan aika mauton. Mutta kaunis kyllä. Ainakin ulkona, auringonpaisteessa.

Mukavampaa, tutumpaa ja maistuvampaa onkin sitten tämä kasvi tässä. Myönnän, kuvan perusteella voi olla vaikea sanoa mitään, mutta minä tiedän, että siinä kasvaa porkkanaa. Olen oikeastaan aika intohimoinen porkkana-fani. Tässä kasvimaassa niitä taitaa olla kasvamassa kokonaista seitsemän kappaletta. Saattaa olla, etteivät ne kovin pitkälle syksyyn riitä.

Nämä seuraavat kasvit ovatkin sitten jo herättäneet ansaittua ennakkokohua. Kysymyksessä on nimittäin upea rivi nauriita. Ne ovat kasvaneet hyvin ja ovat jo aika isoja. Yhtään en ole vielä maistanut, joten mausta on vaikea mennä sanomaan mitään.
Nauristahan on Suomessa käytetty jo paljon ennen perunaa, joka tuli tänne uututena vasta 1600-luvulla. Nauris kylvettiin suoraan poltetulle kaskelle, siis silloin kuin maanviljelys oli vielä kaskiviljelyä. Tuhkan seassa kasvaneet nauriit olivat herkullisia. Sen uskon.

Mutta varsinainen sokeri on täällä pohjalla. Kirsikka-tomaatti on yllättäen kasvanut aika suureksi ja siihen on ilmestynyt myös tomaatteja. No joo, aikaisemmin mainitut kasvit olen kasvattanut siemenestä, mutta kirsikkatomaatin ostin taimena. En arvannutkaan, että se menestyy avomaalla. Saa nähkä nyt, ehtivätkö tomaatit kypsyä punaisiksi asti.

Vielä on persiljaa, valtava pehko, mutta sitä ei lasketa, koska ostin sen taimena. Ruohosipuleita minulla on sekä siemenestä kasvatettua että taimena ostettua. Panen tähän loppuun vielä kuvan ruusupensaasta, joka pihalla oli ennestään. Itse olen istuttanut paljon muita pensaita, mutta niissä ei vielä tänä kesänä ole paljon katsomista.

Siis muitakin tiloja meillä on

2009-08-19T23:43:00.030+03:00

Työhuoneen päivitys jatkuu. Tänään tuleekin paljon kuvia. No, olihan aurinkoinen päivä, niin että kaikki vaikutti niin viehättävältä.

Eteisestä vie portaat yläkertaan ja kellariin

Edellisessä viestissä lupasin näyttää kuvia muualtakin talosta kuin vain olohuoneesta ja eteisestä. Täältä tulee. Mutta ensin kuitenkin vielä pari kuvaa eteisestä. Sillä eteinenhän on talon sydän, öö, vai oliko se niin. Eteisen kautta on kuitenkin aina kuljettava, jos mielii sisään päästä.

Eteinen on kaunis - auringonpaisteella

Eteisen nurkassa seisoo mummoni vanha komuuti. Talon eteisestä aukeavat ovet sekä yläkerran rappuihin että kellarin portaisiin. Niin ja tietysti olohuoneeseen, joka esiteltiin viimeksi ja toimistoon eli keittiöön.

Keittiön pöytä sopii kirjoittamiseen

Ja sitten niihin muihin tiloihin. Ensin vaikkapa yhdistetty keittiö/toimisto. Täällä istun nyt, ja täällä istun muulloinkin, koneen ääressä. Täällä voi keittää kahvit ja täällä voi tiskata. Juoksevaa vettä ei juuri nyt saada, mutta talon nurkalla on sadevettä ja kaivosta voi hakea juomavettä. Keittiökaapit on otettu kirjahyllyiksi poistamalla niistä ovet.

Läppäri, tuoli ja lamppu - tarvitaanko muuta?

Täällä pidän siis kaikki liike-neuvottelut - höh höh - ja otan vastaan kaikki vieraat (hämä-häkkejä ja perhosia tähän mennessä). Jahka ehdin, hankin pöydälle tarjottimen, jossa on esillä pullo viskiä ja pullo konjakkia - kuten olen nähnyt mainostoimistoissakin.

Yläkerrassa säilytetään muistoja

Mutta hei, eipä unohdeta yläkertaa. Siellä sitä vasta onkin jotain. Häh. Siis että mitä. No, roinaa nyt ainakin. Kalteva katto on matalalla, rappujen seinissä on paneelia. Täällä säilytän KAIKKEA mitä ikinä olen tärkeänä pitänyt. Jokaisella pienelläkin tavaralla on stoori. Joo, ei kerrota nyt, joskus sitten, talven pimeinä iltoina, ehkä. Seiniä kiertää kirjahylly, lattialla on matka-arkku, ja kaikkea muuta ja kaikkea muuta.

Yläkerran vuokralaisen toimisto

Niin muuten, yläkerrasta olen yhden huoneen vuokrannut Jolkkosen Jarin firmalle. Sky Vision pitää pientä toimistoa perähuoneessa. Yleensä Jari lukee kylläkin siellä teologiaa. Itse käytän vain tuota välihuonetta, joka oikeastaan on siis käytävä.

Vessakin voi olla kaunis

Mennäänpä nyt pari kerrosta alaspäin, kellariin. Täällä on jo tosi ahdasta, katto matalalla ja seinät lähellä, huh huh. Ja vessasta aloitetaan, sillä sitä tarvitaan aina silloin tällöin.

Kellarin ikkunoita

Oikeastaan kellarissa ei ole paljon katsottavaa. Paitsi maalareiden tekemä ikkuna-koriste. Olen siis vuokrannut kellarinkin muille, nimittäin maalareiden varastotilaksi. Jos muuten tarvitte hyviä maalareita, voin suositella. Saunakin kellarissa on, mutta se saadaan käyttöön, jahka se joskus tyhjennetään kaikesta roinasta.

Omenapuut ovat ikivanhoja

Onko muuta vielä? Eipä juuri. Pihalla kyllä voitaisiin käydä, ainakin yhden omenan verran. Noita vanhoja villiintyneitä puita on pihalla kolme kappaletta. Puutarhasta sen sijaan kerron vasta seuraavassa numerossa.

Mutta voi vitsi tätä työhuonetta!

2009-08-18T01:13:00.012+03:00

Tämä on olohuone.

On se vaan kiva että ihmiselle on annettu sellainen asia kuin työhuone. Täällä on kaunista, rauhallista, tilavaa, mukavaa ja kaikkea sen sellaista.

Kun vuosikausien tutkimustyö näyttää uhkaavasti olevan loppumaisillaan, on aika alkaa siivota täällä nurkkia. Lähinnä pitää alkaa kuskata noita lukemattomia kirjoja takaisin kirjastoihin, joista olen niitä vuosien varrella mukaani kouraissut.

Tämä on sama olohuone vähän toisesta suunnasta.

Kuinka mä oon ikinä pärjännyt ilman työhuonetta! No, en mä ookaan pärjännyt. Mut siis hei, oikeesti.

Eteinen sen sijaan on toisenlainen, mutta yhtä kaunis.

Lauluyhtye Vihreät Kurkut

2009-08-17T23:20:00.029+03:00

Tänään oli uuden lauluyhtyeen harjoitukset. Viime keväänä perustettu yhtye tapasi vasta toisen kerran, tälläkin kertaa työhuoneellani Kauklahdessa. Ajatuksena on tehdä "poliittista laulua", olemmehan kaikki Vihreiden jäseniä. Huumoria unohtamatta. Vitsiä on jo yhtyeen työnimessä, Vihreät Kurkut. Marjon keksintöä. Saako ne nyt olla käyriä vai ei, miten se EU-direktiivi nyt menikään?

No, laulaminenhan on aina kivaa. Ja kun vähän funtsitaan ohjelmistoa, alkaa tulla kovasti mieleen kaikenlaista. Kun tapaaminen oli päättynyt, jäin itsekseni lauleskelemaan pihalle yhtä tosi hyvää biisiä.

Nyt pitää olla hissunkissun. Julkaisen nimittäin muutaman biisin, joiden levitykseen minulla ei ole oikeuksia. Pitänee jonkin ajan kuluttua poistaa koko tämä viesti, ettei tule yhteydenottoa Teoston lakimieheltä.

Mutta kun nämä biisit on niin hyviä! Vihreät Kurkut ajatteli ottaa ohjelmistoon Agit Propin esittämän kappaleen Pääskölintu, päivälintu. Hyvä valinta. Se on Agit Propin versiossa Heikki Valpolan sovituksena. Mutta samalla tuli mieleen muitakin loistavia Agit Propin biisejä. Mulle kyllä edelleen kolahtaa eniten Allendelle, Eero Ojasen biisi, vaikka siinä onkin vähän vaimea aloitus. Sen poliittinen sisältö on mun mielestä tosi mainio, sillä marttyyreitahan tarvitaan aina ja kaikkialla. Ja Salvador Allende oli hyvä marttyyri Agit Propin käyttöön. Tämän laulun mukaan Allenden tappoi CIA. Siis kunnon tuollainen salaliittoteoria-laulu.

Mutta nämä Pentti Saaritsan sanat, kuunnelkaa, ne on ylittämättömät:
"Mitä ne tekivät
oudolle linnulle
kunnian miehelle
Allendelle?

Tappoivat tietysti
CIA:n armosta
ylijäämävaraston
hienolla aseella
tappoivat palasen
maailman sydäntä"

Huh huh. Kylmät väreet nousee taas kun kuuntelee.

Muita vanhoja poliittisen laulun ohittamattomia klassikkoja on tietysti Dialektiikan ylistys. Tässä Kaisa Korhonen laulaa Kaj Chydeniuksen biisiä, joka on tehty Bertolt Brechtin teksiin. Suomennos on Brita Polttilan. Toinen yhtä hyvä, ellei parempi, on Oppimisen ylistys. Se on Eero Ojasen säveltämä ja Bertolt Brechtin teksti. Tässä kyllä vähän mättää toi sovitus bassokitaran säestyksellä. Sitäpaitsi siinä mättää toi teksti: "Opi vaimo keittiössä". Ahaa, naisen paikka tuli selväksi. Musiikillisesti Kom-teatteri aikoinaan levytti tästä paremman version.

Vihreät kurkut päätti tavata taas kahden viikon kuluttua, jolloin on pari uutta biisiä harjoituksessa. Yksi mistä puhuttiin, oli Juice Leskisen kappale Myrkytyksen oireet. En ole kyllä varma siitä, miltä se vois kuulostaa lauluyhtyeen esittämänä ilman säestystä, eli a cappella.

=======
LISÄYS TIISTAINA 18.08.

Oli pakko kirjoittaa lisää, koska tämän päivän Hesarissa oli just sopivasti tähän mun polittiseen laulu -juttuun liittyvä kirjoitus. Veli-Pekka Leppänen kirjoitti kulttuuri-sivun Alaviitteesä Kemin veritorstaista vuodelta 1948, jollon pari työläistä kuoli luoteihin. Hesarin kuvassa oli Elvi Sinervo lausumassa Senaatintorilla runoaan "Lintu mustasiipi".

Chydenius sävelsi runon ja Agit Prop esitti. Tässäkin biisissä on jotakin suurta voimaa, ehkä se tulee tästä marttyyri-jutusta. Politiikkakin tarvitsee marttyyreita voidakseen koskettaa, kun kerran uskonnollakin on, oikein ristiin naulittu.

No hei, tää oli siis sarkasmia. Marttyyrit on niinku aika syvältä. Mutta miten voimakasta draamaa ne pystyykään synnyttämään! Ajatelkaa, joku on ehkä tapettu oman aatteensa vuoksi. Yes. Kostetaan niille!

VaLmIsTa TuLi

2009-08-17T22:26:00.025+03:00

SaIn ViImEiNkIn VaLmIiKsI vAlTaVaN uRaKaN. OlEn ViElÄkIn SiItÄ iHaN sEkAiSiN.

Voitteko kuvitella: väitöskirjan 180 sivua on tänään lähetetty ohjaajalle. Niin, ei siis vielä esitarkastukseen, mutta kuitenkin. Ensi viikon maanantaina jätän koko nivaskan oliko se nyt neljänä kappaleena korkeakoulun tutkimusneuvostolle. HiIhAa.

Eilen tein taas normaalin rundin. Nimittäin kiersin muutamalla bussilla kahviloihin saadakseni tekstiä aikaan. Oli kyllä aika vaikea synnyttää mitään, sillä olin valvonut edellisenä yönä liian pitkään.

Ensin pyörällä Kauklahden asemalle, josta jatketaan junalla. Aseman alikulkusillan kohdalla on pyörätelineet. Takaseinään ovat rohkeat katutaiteilijat tehneet omia merkintöjään. Niistä piittaamatta jätämme polkupyörän telineeseen.

Sitten astutaan E-junaan, joka odottaa päätepysäkillään Kauklahdessa. Junaan siis pääsee sisälle ilman kiirettä. Ovi on leppoisasi auki kulkijan astahtaa. Ruuhka-aikaan näitä junarunkoja on useita peräkkäin, joten koko komeus on aika pitkä. Sunnuntaina tyydymme vähempään, sillä runkoja on vain yksi.

Eipä siinä muuta kuin istumaan. Se hyvä puoli siinä on, kun tulee kyytiin päätepysäkiltä, että saa sen parhaimmman paikan. Se on tietysti ikkunan vieressä, varjon puolella, mutta ei lipunmyyntiosastossa, koska niihin tulee eniten väkeä seuraavilta asemilta.

Huopalahden asemalla jäädään pois, ja vaihdetaan Jokeri-bussiin, joka kulkee arkipäivisin metromaisella tiheydellä. Ou vou vou, mikä bussi! Tämä on tosi hauska kulkuväline. Ehdottomasti tämän hetken favorite. Sen reitti kulkee sellaisia teitä pitkin, mitä ei saa ajaa millään muulla kulkuvälineellä, ainakaan autolla. Erityisesti reitti Oulunkylästä Viikkiin on todella mahtava. Oikeastaan teen koko matkan Itäkeskukseen vain päästäkseni ajamaan tätä reittiä Jokeri-bussilla.

Mutta sitten joskus tullaan (valitettavasti) perille Itäkeskukseen. Siellä on yksi ainoa mahdollinen paikka, missä tunnollinen kirjoittaja pystyy työskentelemään koko päivän: kahvila Faster. Viime keväänä minua ajoivat pois vakiopaikastani ukkoporukka, jonka vetäjänä näytti olleen kirjailija Jomppa Ojaharju. Hän oli ihan oikeasti tuohtunut siitä, että istuin juuri sillä tuolilla missä hän on tottunut istumaan. Nyt ei ukoista näkynyt häivääkään.

New bicycle route

2009-08-16T00:35:00.008+03:00

In the last two days I have chosen a new route for my evening bicycling. This route is otherwise quite pleasant, but it goes a couple of kilometers in a road where cars drive with a great speed. The road is named Lapinkyläntie, and it goes from Kauklahti to Veikkola. Fortunately, in the time when I cycle there, the traffic is not very heavy.

Normally, I have my earphones and the radio with me. It was funny when today I did not have the radio with me because of the batteries were low, but during the whole trip I remembered the yesterdays program, where the Finnish movie director Renny Harlin talked about his career. Each hill reminded me of some of his sentence. Unbelievable! For how long do I still link the country roads of Vitträsk to the life of Renny Harlin?

The newest route is depicted in this map with the colour blue.

Näytä Fillarireittejä suuremmalla kartalla

Kirkoista ja uskonnoista

2009-08-16T00:22:00.005+03:00

Tulipa juteltua kälyn kanssa uskonasioista. Sain aikaan niin mietittyä tekstiä, että kopioin sen tänne.

Musta se amerikkalainen kirkollinen meininki on jotenkin rehellistä ja aitoa: ne jotka haluaa ja tarvitsee uskonnollisia elämyksiä, maksaa niistä. Suomalaisestakin systeemistä voidaan kai sanoa, että kirkkoon kuuluminen on vapaaehtoista, mutta ei se oo ihan sama, kun ihmiset liitetään siihen heti synnyttyään. No, erota tietysti voi, mutta se on kovin suuri askel.

Jos sen sijaan itse aikuisena päättää liittyä johonkin uskontokuntaan, se on totaalisesti vain oma valinta. Silloin ei myöskään tarvi keskustella siitä, onko uskonnon tarjoama maailma mitenkään "totta" tai "oikein". Valtiokirkon suhteen sen sijaan tulee aina kritiikkiä siitä, että toimiiko se oikein tai moraalisesti monissa nyky-yhteiskunnan kysymyksissä. Ehkä se johtuu juuri siitä, että valtionkirkko on vähän niinkuin "virallinen" kirkko, ja silloin siltä odotetaan "totuutta". Mutta eihän uskonnon pitäisi olla mikään totuuden asia, vaan uskon!

Musta olis hyvä, että ihmiset sais reilusti uskoa ihan mihin niitä huvittaa, kunhan kaikki myöntää että se on vain uskomus. Moraali sen sijaan kuuluu politiikkaan, ei uskontoon. Totuus taas on tieteen asia, toki ei kuitenkaan esim. yksinomaan luonnontieteen. Tietysti myös filosofia käsittelee moraalia ja totuutta. Kyllä mäkin tiedän ja hyväksyn "uskovani" moniin asioihin, joita ei tarvitse todistaa oikeiksi tai moraalisiksi.

Kirkon palvelijat on jotenkin hassusti "virkamiehen" ja "hengenmiehen" välimaastossa. Niiden varsinainen työ on melkein kuin minkä tahansa virastotyöntekijän. Kirkon hallinnollinen merkitys on Suomessa ollut perinteisesti valtava, ja siitä on edelleen osoituksena vaikkapa vanhat henkikirjat, jotka kaikki oli kirkon ylläpitämiä. Kirkko oli myös ainoa, joka aikaisemmin piti kouluja ja köyhäinhoitoa. Koko Euroopassa olikin pitkään kaksi kilpailevaa "esivaltaa": kirkko sekä kuningas tai muu maallinen hallitsija. Mun mielestä tämä näkyy Suomenkin kirkoissa vielä: ollaan melkein hallitsijoita, jonka johdosta toimitaan kuten mikä tahansa valtion virasto, jossa hoidetaan tärkeitä yhteiskunnan asioita. Mutta kansa taas suhtautuu kirkon palvelijoihin erityisinä "hengenmiehinä". Mä näen kuitenkin heidät (asioita hyvin hoitavina) virkamiehinä. Siinä on joku jännä ristiriita. Vai sisältyykö ihmisten suhtautumiseen myös pelkoa? Eikö se olis vähän kauheata kirkon kannalta?

Haminan rau rau rauha

2009-08-14T01:01:00.010+03:00

Aika kivaa musiikkia tekee kuorolle toi Lars Karlsson. Se on säveltänyt just teoksen nimeltä Kohti Haminan rauhaa, jonka meidän kuoro, Kampin Laulu, esittää konsertissa parin viikon kuluttua. Tänään oli harjoitukset. Teos on tilattu sellaista aika virallisen tuntuista juhlaa varten, joka järjestetään vuoden 1809 Haminan rauhan muistoksi. Sinne tulee kuulemma oikein pääministeri Suomesta ja muita merkittäviä heppuja myös muista Itämeren maista.

No, mulle lankesi siinä pieni näyttämöroolikin. Kuoro on muutenkin pukeutunut rooliasuihin, miehet ainakin vanhoihin asetakkeihin, mutta sitten tarvittiin muutama mies esittämään paria repliikkiä. Mulle lankesi upseerin rooli ja mä keskustelen muutaman lauseen verran Lotta Svärdiä esittävän sopraano Taina Piiran kanssa. Mä myös tanssin sen kanssa vähän valssia.

Nää meidän kuoron konsertit siellä Haminassa on torstaina ja perjantaina 27. ja 28. elokuuta klo 19.00. Biisin on siis säveltänyt suomalainen säveltäjä Lars Karlsson ja konsertit johtaa Yasuo Shinozaki. Orkesteri on Kymi Sinfonietta. Solisteina Tain Piira, Peter Nordman, Kai Huopainen ja Nicholas Söderlund. Perjantain konsertti on osa Elokuun illat -tapahtumaa.

Teoksen nimi on virallisesti Kohtauksia Suomen sodasta - Kohti Haminan rauhaa -oopperaoratorio

Muuten Kampin Laulun tilanne vaikuttaa välillä vähän onnettomalta. Laulajavahvuus vähenee harjoitus harjoitukselta ja tähänkin proggikseen on haalittu esim. sopraanoita suuri määrä. Tänään oli harjoituksissa vaan 12 laulajaa. Mihin tästä päädytään?

Kouvolassa

2009-08-12T22:30:00.009+03:00

Tänään minun oli aivan PAKKO mennä käymään Kouvolassa. No, se kävi oikeastaan niin, että tänään piti saada kirjoitettua tiivistelmää väikkäriin. Mutta jostain kumman syystä tuntui, että täällä työhuoneella ei synny mitään. Aivan kuten viime keväänä, kun kirjoitin varmaan sata sivua busseissa ja kahviloissa. Kuten taiteilijaystäväni sanoo, on oltava "taustakohinaa". Se on jotenki outoa, mutta totta.

Lähdin siis aamulla junalla Helsinkiin, vaikka sade viivytti lähtöni. Kymmentä vaille kymmenen olin rautatieasemalla ja katselin, mikä kaukojuna lähtee seuraavaksi. Ajattelin, että Kuopio voisi olla sopivan etäällä. Junamatka sinne kestäisi kolmisen tuntia, joten olisi hyvin aikaa kirjoittaa.

Mutta, seuraava juna olikin lähdössä Kouvolaan tasan kymmeneltä. Tai oikeastaan Kouvolan kautta Joensuuhun. Menin lippuautomaatille ja ostin lipun Kouvolaan. Kello oli kolmea vaille. Sain lipun ja kävelin rauhallisesti laiturilla odottavaan junaan. Se lähti heti.

Kouvolassa istuin kahviloissa, kuljin sateessa kävelykadulla ja kävin lounaalla rautatieaseman Vinttibaarissa. Professorini korkeakoulusta soitti ja kertoi, että eiliset suunnitelmamme ovat edenneet, sillä Mauri Ylä-Kotola Lapin yliopistosta on lupautunut työni esitarkastajaksi. No, se paikka muuttunee kuitenkin opponentiksi. Aikasemmin kuvioissa mukana on ollut jo vanha ystäväni Leena Rouhiainen. Jyrki Siukonen taas oli lähettänyt tosi positiivisen palautteen työstäni.

Kulutin Kouvolassa seitsemän tuntia ja tapasin myös tuttuja. Yhdeksältä olin takaisin täällä Espoossa.

Sainko tiivistelmän valmiiksi? Öh, no tuota, ehkä en. Mutta mietin kyllä kovasti.

Alles klar

2009-08-11T21:55:00.006+03:00

Heute habe ich mit meiner Professorin in der Universität diskutiert und manche wichtige Entscheidungen mit ihr gemacht. Wir dankten die mögliche Personen, die wir fragen sollen, mit meiner Dissertation zusammenzuarbeiten wollen. Es gibt nämlich nicht viele Menschen die gleichzeitig selbst Doktor sind, und auch Sachkundige in meinem Gebiet sind.

Jezt ist alles klar, hoffe ich. Wir haben fünf finnishce Kandidaten und zwei ausländische. Von ihnen muss nun zwei vorbereitende Inspektoren passen, und ein Opponent.

Es ist jetzt meine Aufgabe, die Dissertation fertig zu machen, und vier Papierkopier für die Universität zu machen. Zwei Wochen habe ich zeit. Es ist genug. Es muss sein.

Vad? En självkär mjölkkanna!

2009-08-11T00:30:00.018+03:00

Det var ju så, att jag satt i lugn och ro i kväll här i mitt köke, bara för att dricka lite te och äta smörgåsar, och så plötslig såg jag nånting ytterst märkligt eller kanske bäst att sägä irriterande, som var på gång på mitt bord, bredvid kaffekokaren. Det var ju mjölkkannan, som uppträdde sig egenartad. Jag hade lämnat den där, för att jag inte behövde den just nu. Men kan ni föreställä er, mjölkkannan speglade sig i brödrostens bländände sida! Usch, vad det var spökligt.

Ja men det var ju en riktig vanlig mjölkkanna, en liten, gjord av glas. Inte borde sådana bete sig som här!

Det var så främmande att jag tog mitt kamera, och hann just ta några bilder innan mjölkkannan rodnade och vände ryggen. Det var ju den mest egenartade kvällsmåltid jag någonsin haft. Hoppas någon kan ge mig en förklaring.

Laundry day is the best day

2009-08-10T20:54:00.010+03:00

Today I went to Kivenlahti to wash all my clothes. A couple of weeks ago I found an entrepeneur who has put up a service that I need: a self-service laundry. The owner of the place told me that she has started the laundry six months ago. A hope she will survive.

After my clothes were ready, I put them in my rucksacks, took the bus to Kauklahti, climbed to the hill beneath my studio, and hung all the wet clothes to an old clothes-line that I found there broken on the ground. I fixed the line, attached it between the trees, and hung my clothes to dry in the beautiful sunshine and mild August wind.

What a pleasure to have all that clean laundry hanging there in the midst of the trees on top of the hill. I sat on the cliff to worship the world that brings us laundry days. I was content to the world, and the world was content to me.

I remembered the days of my childhood, when all the mothers of the nearby houses hung their loundry in one common hillside, Saksansaari, in Helsinki. Long clothes-lines were attached between the trees, supported by poles. Where did those poles reside, when not in use?

I did not use any poles today, when I hung my laundry on a similar hill as Saksansaari.

Now the clothes are put in their places in my wardrobe. They did not go through a laundry mangel, which was a huge apparatus in 1960s at Kumpula, Helsinki. But that is another story.

Hiki hatussa kirjoittamassa

2009-08-10T12:55:00.013+03:00

Viime päivinä minulla on ollut tosi reipasta kirjoittamista väikkärin teemoista. Ohjaaja antoi viikko sitten viimeisiä kommentteja ja nyt olen tehnyt tekstiä niiden pohjalta. Tarkoitus on saada koko teksti esitarkastukseen korkeakoululle kahden viikon kuluttua.

Eilen kirjoitin ulkona, työhuoneen pihalla, illalla vielä kymmenen jälkeen. Sytytin kynttilöitä puutarhapöydälle, kytkin nettitikun koneesseen ja nautin työn tekemisestä ja kesäillasta.

Väitöskirjan aihe innoittaa edelleen, vaikka olen ollut saman aiheen parissa jo vaikka kuinka kauan. Toissapäiväinen kymmenen sivun teksti kävi läpi elektronimusiikin soitinten historiaa. Tämä aihe puuttui vielä kokonaan tutkimuksestani.

Löytyikin aivan mahtavia keksintöjä, parhaana ehkä Telharmonium, tasan sadan vuoden takaa. Soitin painoi 200 tonnia ja se sisälsi satoja pyöriviä kiekkoja, jotka tuottivat sähkövärähtelyä. Keksijällä, Thaddeus Cahillilla, oli kaupalliset suunnitelmat tehdä soittimesta jonkinlainen puhelinlinjoja pitkin toimiva musiikinjakelusysteemi. Hän myi tilauksia hotelleille, ravintoloille ja toimistoihin. New Yorkissa, vastapäätä Metropolitanin oopperataloa, oli talo, jonka kellarissa mahtava systeemi pyöri ja katutasossa oli pienempikokoinen koskettimisto-osa. Kun vahvistimia ja kaiuttimia ei vielä ollut keksitty, kuului soitto puhelinluurista.

Tässä kuvassa Cahillin Telharmonium-soittimen koskettimisto vuodelta 1897, varsinainen voimalaitosta muistuttava koneisto sijaitsee kellarissa.

Quite nice, isn't it, although only "video art" sort

2009-08-09T00:01:00.007+03:00

A couple of years ago I made this video. Now I have planned to suggest it to an exhibition at the Muu artist association in Helsinki. It is eight minutes long.

Watch it, listen it, and enjoy it. But beware, there is absolutely nothing visually happening in the video! But there is music to be heard, still.

(For those with a slow connection: here should be a video!)

"Liquidity" 2004

Fillarireittejä

2009-08-08T23:13:00.014+03:00

Näytä Fillarireittejä suuremmalla kartalla

Tänäänkin olen kirjoittanut koko päivän ja sitten istumisen vastapainoksi lähden iltaisin fillarilenkille. Tunti olisi sopiva aika, mutta tänään jäi vähän alle. Pitänee lisätä johonkin kohtaan ylimääräinen mutka. Kuvassa näkyy neljä noin tunnin mittaista reittiä, joita kaikkia olen lähiaikoinan ajanut. Reitit on merkitty eri väreillä. Jokaisen pituus lienee siis parinkymmenen kilometrin hujakoilla.

Valitsen reittien välillä sen mukaan, mihin niistä olen sillä hetkellä eniten kyllästynyt. Kumma kyllä, reitinvalinta tärkeä, vaikka tuntuu, etten maisemia paljon katsele.

Tänään valitsin Vitträskin eteläpuolella kulkevan reitin, joka on kartassa merkitty punaisella. Se tulee lopulta Kirkkonummen Masalaan ja sieltä sitten takaisin Kauklahteen. Matkalla on vaihtelevasti ihan oikeita hiekkateitä, metsämaisemaa, peltoa, kuten myös asvalttipäällysteisiä pyöräteitä. Se on rauhallinen, ainakin tähän aikaan illalla, ei autoja, eikä juuri ihmisiäkään. Viime kesänä Masalan kartanon lähellä näkyi hevosia, mutta nyt niitä ei siellä ollut.

Eilen kokeilin tuota Kauklahdesta etelään, Kivenlahteen, kulkevaa reittiä, joka on merkitty harmaalla. Kun tulin Kivenlahden venesatamaan, ajoin pitkin Espoon rantaraittia, joka on ollut paljon tapetilla viime aikoina. Soukanpohjan kartanon kohdalla poikkesin rantaraitilta takaisin pohjoiseen, ajoin Nöykkiön ja Latokasken kautta Vanttilan metsän läpi takaisin Kauklahteen.

Kolmatta reittiä käytin viime vuonna, mutta nyt olen siihen totaalisen kyllästynyt. Se menee aika läheltä Ämmässuon kaatopaikkaa, josta hyvällä tuurilla tulee mukavat hajuterveiset reippailijan nokkaan. Reitti sai vihreän värin, joka on vähän etova.

Välillä enklantia

2009-08-07T10:43:00.007+03:00

Mun soitinprojektilla oli jokin aika sitten näkyvyyttä muutamassa ulkomaisessa nettisivustossa. Valittettavasti julkaisija oli jostain kaivanut tän Paljon pelissä -blogin osoitteen sinne yhteystiedoksi. Sen vuoksi tänne tulee edelleen silloin tällöin lukijoita pitkin maailmaa. Mä yritän silloin palvella niitä panemalla tonne ylös, "etusivulle", tietoa ja toimivan linkin mun projektin sivuille. Ja valokuvan. Mutta otan ne sitten pois kun huomaan, että kävijät loppui.

Toinen julkaisuista oli Make-niminen nettilehti. Viime yönä mun blogiin tuli parikymmentä kävijää ympäri maailmaa, mutta en saanut selville mitä kautta ne tänne löysi.

No se siitä, mutta tässä on nyt mun uutta taidetta.

"Amendish Aquiry" 2009

Pelto ja puutarha

2009-08-07T00:24:00.018+03:00

Tänään katselin puutarhassa, kuinka kirsikkatomaatti on kasvanut jo suureksi. Se on kukkinut ja siihen on alkanut muodostua vihreitä tomaatinalkuja. Vau. Nauriit näyttää myös jo tosi isoilta. Persiljaa on ollut jo kauan valmiina. Pian on järjestettävä kutsut.

No, oikeesti, ei niitä on aika vähän, joten niissä ei ole paljon syömistä. Tänä kesänä kokeilin tuollaisella parin neliömetrin palstalla. Istutin siihen kasveja, mutta vähän turhan myöhään enkä oikein minkään suunnitelman avulla. Mutta odottakaas ensi kesään! Sitten on isompi puutarha ja puutarhassa paljon vihanneksia.

Puutarhamaan kääntäminen oli aika suuri työ, mutta kun tämä yksi pläntti on jo valmiina, niin ensi keväänä on kai helpompaa. Sitten käännetään vain toinen samanmoinen lisää. Oliskohan viisi kertaa viisi metriä sopivan kokoinen yhdelle ihmiselle? Siis 25 neliötä.

Kasvimaan reunaan haluan kyllä jonkinlaisen kasvihuoneen, jotta voin kylvää siemeniä. Sitten kun niistä on tullut taimia, siirrän ne avomaalle.

Vieressä oleva kuva ei kyllä ole työhuoneeni puutarhasta, vaan olen ottanut sen muutama vuosi sitten Sammatissa. Pidin siellä pari viikkoa valokuvanäyttelyä ja yövyin paikallisella opistolla. Rypsipellon taustalla näkyy rivi muovisia palloja, joissa kait nykyään säilytetään heinää korjaamisen jälkeen. Kumma ettei se niissä mädänny.

Pittääpi piästä ulukomaille

2009-08-06T23:12:00.018+03:00

Ja nyt se on kyllä niin, että pitää päästä sinne valtameren taakse ensi talveksi. Olen jutellut tässä ihmisten kanssa ja kysellyt vinkkejä siitä, miten voisi pärjätä kolme kuukautta New Yorkissa. Jos keksin hyvän keinon, vietän siellä jatkossa aina talvikaudet.

Jotenkin ajattelen, että tuloja voisi saada siitä, että kirjoittaisin suomalaiseen lehteen juttusarjaa ulkomailta. Mutta, kuten Pauliina muistutti, kannattaa tietää täsmälleen millaiseen kohtaan lehteä juttua tarjoaa. Yleisluontoisia juttuja ei ole, vaan niiden on sovittava lehden linjaan ja vielä lisäksi valittuun kohtaan lehdessä. On siis kahlattava näitä imageja, cityjä, talous-, kulttuuri- ja naistenlehtiä. Mutta pitää katsoa myös Hesari.

Kuten tuolta aikaisemmin voit lukea, kävin kolme vuotta sitten itärannikolla ja kirjoitin siellä paljon tekstiä. Olin hyvässä vedossa. Inspiroiduin. Miksei sitten niin kävisi uudestaankin? Nyt pitää vaan olla joku taho, jolla olisi käyttöä tekstille.

Kiinnostaisi seurata jazz-klubeja, nykytaidetta ja -teatteria. Vai voisiko sittenkin joku henkilökohtaisempi lähestymistapa kiinnostaa enemmän lukijoita? Viisikymppinen mies, jolla lapset juuri lähteneet kotoa, kokeilee irtiottoa edellisestä elämästä?

Eräs tuttu jo tarjosi käyttööni kontaktejaan kaupungissa. Mutta ensin on keksittävä keino saada toimeentulo.

Versioita ja parempia versioita

2009-08-03T08:49:00.023+03:00

Se on hauska juttu, että kun tekee biisejä ja levyttää ne oikein hienossa studiossa, niin ne harjoitusversiot saattavat kuitenkin kuulostaa paremmilta. Lastenlauluja tuli aikanaan äänitettyä ensin kotistudiossa, jolloin jälki oli tietysti sen mukainen, karhea ja epätasainen. Mutta kumma kyllä, tunnelma saattaa olla kiinnostavampi kuin puhtaaksi hiotuissa, oikein Finnvoxin studioilla tehdyissä levytysversioissa.

Mikko Mäski -levylle päätyi 15 lastenlaulua vuonna 1986. Kerroin jo aikaisemmin näistä biiseistä. Monista kappaleista on löytynyt parempia versioita kotinauhoilta. Ainakin Karhu ja muurahainen -biisin esitys kuulostaa tässä kotistudion versiossa vetävämmältä kuin levyllä. Vertailun vuoksi tässä vielä saman biisin levytetty versio, Karhu ja muurahainen . Ehkä levytetyssä versiossa mättää lähinnä harmonikan onneton soundi, se on kai miksattu liian taakse. Olisi pitänyt olla ammattitaitoinen tuottaja.

Levylle biisejä valittaessa joutuu myös tekemään valintoja ja jättämään jotain ulkopuolelle. Mikko Mäski -levyltä jäi esimerkiksi pois Vattumadon talo -biisi, joka olohuoneeseen rakennetussa kopissa äänitettynä kuulostaa jälkikäteen tosi mainiolta. Toinen hyvä kappale, joka jäi pois levytyksestä, on Susi ja suolapähkinät. Näissä molemmissa soitinvalikoima on tosi ohut, vain akustinen kitara ja basso. No, olohuoneen koppiin ei mahtunut muita soittajia.

Kappale Miksi olet leppäkerttu jäi myös ikävästi pois levyltä, vaikka siinä on selvästi potentiaalia. Harmonikan käyttö tällaisissa ralleissa oli selvästi onnistunut ratkaisu. Aika kivalta kuulostavat myös tuutulaulu Nuku lapsi hiljaa sekä toinen samanmoinen Pitkät on illat

Kokonaan oma lukunsa ovat sitten ne biisit, jotka äänitin Finnvoxin studiolla pari vuotta aiemmin, ilman muita soittajia kuin basisti. Nyt kuunneltuina niissä on vähän turha ohut soundi kun ei se oma kitarointikaan oikein vakuuta. Mutta kuuntelukelpoisia niistä silti ovat ainakin kappaleet Varsa ja minä sekä Haitula

-----
Tiedot mainituista omista kappaleista:
Karhu ja muurahainen, suom. sanat Panu Pekkanen
Vattumadon talo, san. Marjatta Kurenniemi
Susi ja suolapähkinät, san. Tuulia Almila
Miksi olet leppäkerttu, san. Marjatta Kurenniemi
Pitkät on illat, san. Kirsi Kunnas
Varsa ja minä, sa. Aale Tynni
Haitula, san. Kirsi Kunnas

Jumissa

2009-08-02T17:20:00.007+03:00

Oi voi, nyt olen jumissa tähän bloggaamiseen. Varmaan johtuu siitä, että olen saanut houkuteltua muutaman lukijan ja sen myötä sitten kirjoitellut lisää. Ja mikä pahinta, olen avannut kokonaan uuden blogin. Höh, niitähän on jo aivan tarpeeksi muutenkin! Kuka niitä kaikkia oikein ehtii lukea? Ei kukaan.

No, valitukset sikseen. Tämä uusi blogi onkin kirjallisuusblogi. Julkaisen siellä novelleja, joita olen tämän vuoden aikana kirjoittanut. Ne on tehty kirjallisuuspiiriä varten, mutta kun kaikkia ei tapaamisissa millään ehdi käsitellä, ne on pakko julkaista jossain.

Aion tarjota näitä samoja novelleja tänä syksynä kustantajille, joten älkää vaan kertoko kenellekään, että ne on jo julkaistu netissä. Eihän kukaan niitä sitten enää julkaise kirjana.

proosaa.blogspot.com

Lukekaa ja kirjoittakaa kommentteja! Häh?

Fiktiota peliin: novelli

2009-07-30T21:21:00.015+03:00

Olemme pienen porukan kanssa kokoontuneet silloin tällöin novellien kirjoittamisen merkeissä. Tänä lauantaina piti olla taas sessio, mutta ikävä kyllä se peruuntui. No, minun ei auta muu kuin julkaista tekstini täällä ja toivoa laajasta lukijakunnastani vastakaikua. Ja jos innostun, saatan julkaista täällä muitakin kuvitteellisia tarinoita.

Nyt alkaa siis

===================
Novelli: AIKA

Ylitimme rautatiesillan ja lähdimme viilettämään alamäkeä. Seminaari oli tällä kertaa ollut kohtalaisen vaimea, joten olin enemmän kuin tyytyväinen tähän päähänpistoon. En ollut innostunut Antti Ylimaan näkemyksistä politiikan suomettumisilmiön kertautumisesta 1990-luvun puolue-eliitin lausunnoissa enkä Hilkka Niinivuoren katsauksesta yhteiskunnallisen tutkimuksen nykytilaan.
      Tauolla yliopiston kuppilassa olin törmännyt Aallon Satuun ja seminaari sai jäädä. Satulla oli sama tuike silmissä. Sama innostus, hössötys ja naisellinen viehätysvoima.
      Satulle oli taas tapahtunut paljon. Kuten aina. Nyt hän oli avannut näyttelyn galleria Otsolahdessa, Pispalassa. Minun oli kuulemma pakko tulla katsomaan.
      Asuimme Satun kanssa 80-luvulla samassa kommuunissa, Annikinkadulla. Yhteisössä asui silloin myös Martti Pietilä, Kaurismäen filmien tähti, nyt jo vainaja. Olimme Martin kanssa vanhoja tuttuja, koulukavereita ja teatteriharrastajia. Martti oli kovin viinaanmenevä, samanlainen kuin sen elokuvaroolikin.
      Meillä oli Satun kanssa ollut yhteisiä hetkiä. Tyttöystäväni oleskeli silloin paljon ulkomailla, Italiassa, joten ehdin tapailla muita ihmisiä.
      Satu oli nuorena laiha ja pitkä, hymyilevä, kasvoiltaan jotenkin poikamainen kuten myös vaatteiltaan. Sadun taustalla oli alkoholisti-isä, kuten melkein kaikilla tutuilla siihen aikaan. Minä olin poikkeus. Akateeminen isä oli kunnollinen, vastuuntuntoinen ja eteenpäinpyrkivä.
      Satulla oli nykyään oma käsityöliike. Sen lisäksi hänellä oli oma villamyssymalli, jota oli saanut menemään hyvin kaupaksi. Taiteellisesti myssy ei ollut kunnianhimoinen, mutta ihmiset pitivät siitä. Sitä oli usein kuvattu naistenlehtiin ja Stockmann oli välillä ottanut sen myyntiin.
      Pari vuotta sitten Satu oli alkanut opiskella kuvataidetta yksityisessä taidekoulussa. Ensimmäinen näyttely oli ollut Ylöjärven kunnantalolla, mutta nyt oli sitten päästy jo ensimmäiseen galleriaan. Ylöjärven näyttelystä ei paljon jäänyt käteen. Muutama epäsuhtainen hevonen maalattuna likaisentuntuisella väripaletilla. Mutta yritys oli hyvä.
      Otsolahden gallerialla oli joskus ollut kunnianhimoinen näyttelypolitiikka. Kaikki kaupungin julkkikset saatiin avajaisiin paikalle, Pietilän Marttikin oli vakiovierailija. Viime aikoina ei galleria ollut enää tehnyt merkittäviä avauksia. Entinen omistaja oli sairastunut, ja vasta viime vuonna uusi omistaja oli saanut toiminnan uudestaan liikkeelle. Maine oli kuitenkin ehtinyt rapistua.
      Kävelimme Satun kanssa kovaa vauhtia. Hän oli täällä kotonaan, vaikka olikin asunut jo vuosia Ylöjärvellä. Hän oli syntynyt ja kasvanut keskustassa ja tottunut menemään lujaa. Kyselin vanhoista tutuista, vaikka tiesinkin, ettei heille kuulunut mitään hyvää.
      Kun Pispalanmäki alkoi lähestyä, Satu hidasti vauhtiaan ja hänen yleensä hysteerisyyttä lähentelevä puhetulvansa alkoi tulla harvemmaksi. Kun Otsolahden galleriaan oli enää matkaa puoli kilometriä, Satu pysähtyi ja sanoi:
      – Asun nykyään tässä, tuletko käymään sisällä?
      Seisoimme tyylikkään kerrostalon ovella. Olin ällikällä lyöty. Satu on muuttanut takaisin kaupunkiin. Minne on jäänyt Ylöjärveltä hankittu maatalo? Entä hevoset, mitä niille on tapahtunut?
      Nousimme vanhan talon kolmanteen kerrokseen.
      Satun asunto oli kaksikerroksinen taiteilja-ateljee. Se oli täynnä maalauksia, puolivalmiita ja aloitettuja, hylättyjä ja valmiita, osa niistä kasattu pinoiksi ja toiset hujan hajan. Satu pani soimaan täysillä Maija Vilkkumaan Hiuksissa hiekkaa, nousi ja haki eteisen verhon takaan suuren maalauksen, joka esitti divaanilla loikoilevaa nuorta miestä. Sillä oli aika huomattava erektio.
      Kasvot olivat minun. Siltä ajalta. Muusta olemuksesta en mene takuuseen.
      Satu jätti minut avuttomana maalauksen eteen ihmettelemään ja palasi pian keittiöstä tuoden mukanaan sampanjapullon.
      – Mitä pidät, onko näköinen? hän kysyi samalla kun poksautti pullon auki.
      Reipas musiikin jytke jatkui kaiuttimista vielä muutaman tunnin ajan. Sitten se hiljeni, ja me päätimme jatkaa matkaamme galleriaan.

Kouvola ja Valkeala

2009-07-28T22:10:00.005+03:00

Vuonna 1983 suoritin siviilipalvelusta Valkealan mielisairaalassa. Se oli kova paikka nuorelle miehelle, maallikolle, joka ei ollut koskaan edes tavannut psyykkisesti sairaita.

Ensimmäisen puolen vuoden ajaksi minut sijoitettiin Päiväsairaalaosastolle. Sinne tuli joka aamu eri puolilta Kymenlaaksoa miehiä ja naisia, yhteensä noin 10, saamaan jonkinlaista yhteisöterapiaa. Mulle oli tosi ihmetys se, että nämä ihan tavallisen näköiset ja tuntuiset ihmiset olivat omasta mielestään hoidon tarpeessa. Minulle sanottiin, että minun pitää vain seurustella heidän kanssaan kuin kenen tahansa ihmisen. Tämä oli ymmärrettävä tehtävänasettelu. Kuitenkin, kun puoli vuotta oli kulunut, koko osasto lakkautettiin.

Kesän korvalla jouduin siirtymään "oikeiden" sairaiden pariin. Sairaalan taideterapeutin mielestä laitoksessa kaivattiin musiikkiterapiaa ja koska minulla oli siihen suuntaan kiinnostusta, sain tehtäväkseni pystyttää tähän valtavaan organisaatioon tällaisen uuden terapiamuodon, ihan tyhjästä ja ilman mitään käsitystä psykiatrisista sairauksista. Huh huh. Kiitti vaan.

No, ylihoitajan mielestä se oli sitä, että käyn laulamassa ja laulattamassa suljetuilla osastoilla ja geriatrisella osastolla. Ensimmäinen käyntini suljetulla osastolla jäi mieleen, kun nuoret potilaat kysyivät minulta, olen potilas vai henkilökuntaa. Moni vanhempi hoitaja vitsailikin, että ainoa mikä erotti henkilökunnan potilaista oli avaimet.

Syksyn aikana tyttöystäväni muutti luokseni. Hankimme yhteisen asunnon Kouvolasta Salmentieltä, vaikka sääntöjen mukaan minun piti asua sairaalan tarjoamassa asunnossa. Syksyn kuluessa tyttöystäväni tuli raskaaksi, ja me lähdimme kipin kapin takaisin Helsinkiin. Palvelus jäi muutamaa kuukautta vaille kesken.

Kouvolassa alkanut perhe-elämä jatkui 25 vuotta. Siellä alkunsa saanut lapsi on viime syksynä muuttanut omaan asuntoonsa kuten seuraavakin poika. Tytär kirjoitti juuri tänä kevään ylioppilaaksi.

Tällä välin Valkealan sairaalan potilaat on siirretty Joutsenossa sijaitsevaan Rauhan sairaalaan. No, eipä mitään, Rauhan sairaalakin lopetettiin vuonna 2000. Valkealan sairaala on vuonna 2007 myyty kokonaisuudessaan kiinalaisille. Siellä tarjotaan perinteisiä kiinalaisia hoitoja.

Jäin kaipaamaan sairaalan voimistelusalissa pidettyjä bänditreenejä, jossa kokkina toiminut Esa Rihu soitti rumpuja ja Saksasta Suomeen tullut sivari Marko soitti sähkökitaraa. Minä toimin laulusolistina ja soitoin akustista skittaa.

Niin se käy ja se soi

2009-07-26T23:30:00.019+03:00

On se jännää. Parikymmentä vuotta sitten mä tein hyviä biisejä, mutta missä ne kaikki on nyt? Miksei ne soi missään? Karhu ja muurahainen oli mun lastenlauluista se, jota soitettiin aikanaan radiossakin. Mun varmaan pitäis tehdä näistä kaikista uudet sovitukset uusilla taidoilla ja uudella bändillä. Niin, vai pitäiskö sittenkin tehdä mielummin kokonaan uutta musiikkia?

Jos pitäis miettiä, mistä lastenlaulubiisistä mä itse pidin eniten, niin ehkä se on jompikumpi noista hitaista kappaleista, Oli minulla pikkuinen neitokainen tai Oli poika puistokujalla. Näistä jälkimmäinen herätti aina alle kouluikäisissä ja myös aikusissa hilpeyttä. Nää kappaleet olis kyllä pitänyt saada tähän levylle sovitettua vähän kiinnostavammmin, ne on nyt vähän tasapaksuja.

Joissakin kappaleissa piisas vauhtia, mutta se perustui bändin käyttöön. Yhtä kovaa menoa olikin sitten hankala saada aikaan yksin keikalla. Siinä olis pitänyt olla muutama soittaja mukana tai mieluiten kokonainen bändi. Esimerkiks levyn nimikappaleesta Mikko Mäski tuli studiossa reggae, vaikken mä ollut sitä ollut sellaiseks ajatellutkaan. Soittajat teki hyvää työtä ja Finnvoxin Risto Hemmi sai saundit kohdalleen. Toiseen kappaleeseen tuli lattaritunnelma, koska soittajien, lähinnä huilisti Pepa Päivisen, mielestä se kuulosti sellaiselta. Ja hyvä lattarihan siitä Etanan mökistä sitten tulikin.

Jos näitä omia vanhoja biisejä asettaa sen rinnalle, mitä musiikkia mä nyt teen, niin vertailu voi olla mielenkiintoinen. On tietysti mun soitinprojektin myötä syntynyt hieman ambient-tyylinen musiikki tai "ääniympäristö", esim. Zarango Clues, mutta on muutakin. Mun oma eka kuorokappale, Laulu Sorminalle soi jotenkin vaisusti, mutta soi kuitenkin. Tätä on hyvä kuunnella rinnan suomalaisen mestarin, Toivo Kuulan biisien kanssa. Tässä klassikko, jonka on radioitu Kampin Laulun konsertista Ritarihuoneella 28.2.2007, Siell on kauan jo kukkineet omenapuut. Mä itse laulan tässä mukana, tenoria.

---------

Tiedot mainituista omista kappaleista:
Karhu ja muurahainen, san. Lauri Pohjanpää
Oli minulla pikkuinen neitokainen, suom. sanat Panu Pekkanen
Oli poika puistokujalla, suom. sanat Kaarina Helakisa
Mikko Mäski, suom. sanat Panu Pekkanen
Etanan Mökki, sanat Marjatta Kurenniemi
Laulu Sorminalle, omat sanat, esitys Kamarikuoro Kampin Laulu
Lastenlauluissa huilusolistina Pepa Päivinen

Lisäksi:
Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut, säv. Toivo Kuula, san. V.A.Koskenniemi, esitys Kamarikuoro Kampin Laulu

Miks sataa vettä, oi ilmojen haltia?

2009-07-24T23:12:00.001+03:00

Rankkasade kasteli tonttia ja taloa kahdeksan aikaan. Olin juuri hakemassa juomavettä ja kun tulin takaisin, huomasin, että talon nurkalla räystään yli tulvii vesi. Se osui talon seinään, joten se ei ollut kivaa. Kulmassa oleva syöksytorvi oli tukossa. No, hain kellarista tikapuut, pystytin ne talon seinää vasten ja rupesin kaivamaan sitä syöksytorvea tyhjäks mönjästä. En onneks tippunut liukkaalta rappusilta.

Nämä hommat pitää tietysti tehdä aina just silloin kun sataa. Poudalla olis liian helppoa.

Seuraavaks pitäis järjestää tonne pihalle komposti, että sais biojätteet sinne maatumaan. Samassa yhteydessä pitäis oikeestaan rakentaa myös puucee. Mä katoin niille jo hyvän paikan tuolla kaukana talosta, jonne ei pihalta näy eikä naapurista ja jonne pystyy kävelemään metsän suojassa. Enhän mä haluu että naapurit näkee kun mä meen veskiin tai kompostille.

Tän talon vesisysteemi on kesän ajan ollut katkolla. Siellä murtui yks putki, mutta se oli ihan hyvä juttu koska ne putket oli sisältä ihan ruostuneet ja teki vedestä ruskeaa ja käyttökelvotonta. Nyt on pakko kehittää joku uus systeemi. Tai lähinnä hankkia uus painesäiliö. Vesi tulee nimittän kaivosta, joka on talon nurkalla ja se on juomakelpoista.

Työhuone rulettaa

2009-07-23T16:30:00.003+03:00

Työhuone on alkanut maistua tänä kesänä hyvältä. Ostin tänne eilen kahvinkeittimen, leivänpaahtimen ja mikrouunin. Välillä käyn puutarhassa seuraamassa porkkanoiden ja nauriiden kasvamista. Takka on juuri lämmennyt.

Olen iloinen kuin pieni peipoinen.

Espoon virkamiehet hikoilemassa

2008-11-11T22:30:00.015+02:00

Kauklahdessa järjestettiin tänään tiistaina 11.11. asukastilaisuus, jossa oli paikalla koko Espoon virkamiehistön kerma. Meitä asukkaita oli paikalla toista sataa, mutta vain puolelle väestä riitti istumapaikkoja uudessa Kylätalo Palttinassa. Paikalla olivat valtuuston puheenjohtaja Markku Sistonen, varapuheenjohtaja Margareta Pietikäinen, kaupunginjohtaja Marketta Kokkonen, toimialajohtajat Juha Metso ja kaupungininsinööri Martti Tieaho.

Paikallisia asukkaita tilaisuuteen oli houkutellut alueella kiertänyt huhu, että Espoon Diakoniasäätiö haluaisi rakentaa Kauklahteen palvelutalon asunnottomille ja ties mille narkomaaneille. "Ei missään tapauksessa ainakaan tänne", kuuluu tällaisissa tapauksissa kaikkien asuinympäristöstään huolta pitävien sanoa. Niinpä tässäkin asukaskokouksessa, jossa olisi kannattanut ruotia tärkeitä kaavoituspäätöksiä, keskityttiin huolestumaan vähäosaisten kuvitellusta ryntäyksestä tänne meidän tavallisten ihmisten keskelle.

Loppua kohden alkoi tunnelma tiivistyä, kun vihaisimmat pääsivät vauhtiin. Onneksi turvamies seisoi koko tilaisuuden ajan näkyvällä paikalla virkamiesten vieressä, eikä minuakaan loppujen lopuksi kovin paljon pelottanut. Markku Sistonen jakoi puheenvuoroja tasapuolisesti oikealle ja vasemmalle, ja hänen kunniakseen on sanottava, että homma toimi ja huumori pelasi. Parin tunnin tilaisuus täytti tehtävänsä, sillä tietoa tuli ja asukkaat saivat purnata.

Mutta mistä sitten olisi pitänyt puhua? Kehä kolmosen pohjoispuolelle ollaan virkamiestyönä maanomistajan kanssa suunnittelemassa laajaa omakotitaloaluetta, vaikka maakuntakaavassa tällaiseen ei anneta mahdollisuuksia. Kauklahdessa on jo kaavoitettua aluetta niin paljon, ettei kauas julkisesta liikenteestä tarvitse mennä vielä vuosikymmeniin. Ensin on saatava rakennettua asemanseutu, joka tällä hetkellä paistaa tyhjyyttään.

Tässä kuvassa kuitenkin Kylätalo Palttina ja vielä kesäisessä asussaan. Tänään asukaskokouksen aikaan nimittäin oli jo pilkkopimeää ja sade vihmoi, kuten oli tehnyt jo aamusta alkaen.

Tarkastustilaisuus

2008-11-10T08:08:00.005+02:00

Huh huh, viime torstaina väitöskirja eteni vauhdilla. Arvovaltainen raati sai tutustua soitinrakennnusprojektiini ja esittää siitä kysymyksiä. Ryhmä piti saada kokoon jo vuosi sitten, mutta professoreiden aikatauluja oli vaikea sovittaa yhteen.

Tilaisuus oli siis virallinen. Siinä tarkastettiin väitöskirjaani kuuluva taiteellinen produktio. Raatiin kuuluivat säveltäjä Eero Hämeenniemi Sibelius-Akatemiasta, professori Soili Hämäläinen Teatterikoulusta, professori Tapio Takala Teknillisestä korkeakoulusta sekä professori Petri Toiviainen Jyväskylän yliopistosta. TAIK:ista oli paikalla professori Lily Diaz. Aika hyvä otos suomalaisen taiteen ja tutkimuksen kentältä!

Soitimme tilaisuudessa triona Juho Laitisen, sello sekä Niilo Tarnasen, fagotti, kanssa. Improvisaatiota. Sitten vastailin raatilaisten esittämiin kysymyksiin.

Raati esitti tärkeitä kysymyksiä soittimen luonteesta. Lopuksi Hämeenniemi toivotti projektille hyvää jatkoa ja pyysi kutsumaan hänet seuraavaan konserttiin. Tämä voi kyllä kestää jonkin aikaa, sillä nyt on aika kirjoittaa väitöskirja valmiiksi. Vuodenvaihteessa aion olla tekstin suhteen jo paljon pidemmällä

Lopuksi tarjosin kahvit lämpiössä, jonka jälkeen poistuimme pimentyvään syksyyn. Petri Toiviaiselle ehdotin vielä bussipysäkillä tulevani mielelläni tutustumaan hänen tutkimusryhmäänsä Jyväskylässä.

Raadin jäsenet kirjoittavat produktiostani myöhemmin lausunnon, joka tulee osaksi väitöskirjaani.

Testissä Bio Rex Sello

2008-11-09T17:44:00.015+02:00

Espoo alkaa näyttää jo oikealta kaupungilta, ainakin Matila ja Röhrin uusin yritys Bio Rex Sello vie ensi kokemusten perusteella meitä hyvään suuntaan. Monipuolinen elokuvatarjonta viihtyisässä ympäristössä on juuri sellaista kulttuuria, jota olen minä olen tähän asti kaupungista kaivannut. Hyvät kulkuyhteydet ja mukavat ruokapaikat saattavat pystyä houkuttelemaan meidät myös uudestaan törsäämään rahamme leffaviihteeseen. Sitä paitsi, saatammehan törmätä uudestaan Olli Saarelaan ja seuralaiseen viinilasillisella elokuvaa odottaessa.

Teatterin avajaisviikolla on panostettu monipuoliseen ohjelmistoon. Teimme eilen lauantaina 8.11. sokkovalinnan houkuttelevien elokuvien välillä ja sattuma heitti meidät Selloon kahteen peräkkäiseen elokuvaan. Ensimmäinen oli päässyt listallemme 3D-lasien vuoksi ja toinen taas tunnetun ohjaajan johdosta.

Matka maan keskipisteeseen osoittautui lasten seikkailutarinaksi, mutta kolmiulotteisuus jaksoi pitää meidät penkeillä puolentoista tunnin ajan. Ikävän näköiset kuvat ja kliseinen juoni jättivät kuitenkin tyhjän olon.

Madonnan ohjaama ja käsikirjoittama elokuva sai kunnian olla toinen valintamme eilen lauantaina. Elokuvan nimi Filth and Wisdom, suomeksi jotakuinkin Saastaa ja viisautta, viittaa elokuvan antamaan opetukseen, että elämään kuuluu sekä rumia että kauniita, hyviä ja huonoja asioita. Ei järisyttävän uusi ajatus siis, mutta raikkaasti esitetty.

Tänään sunnuntaina jatkoimme Digital Cinema Matila & Röhr Oy:n uusimman elokuvateatterin testausta Espoon Leppävaarassa. Tällä kertaa valinkauhaan osui Woody Allenin uusin elokuva Vicky Cristina Barcelona, joka osoittautui viikonlopun parhaaksi valinnaksi. Vaikka tämäkin elokuva oli selvästi nuorille naisille suunnattu, sain miehenä siitä paljon irti.

Woody Allen kertoi tarinan kahdesta nuoresta (nais)ystävyksestä, joiden elämä saa Barcelonassa vietetyn kesäloman aikana uusia sävyjä vaikkei mikään oikeastaan muutukaan. He kohtaavat itsetietoisen ja jopa röyhkeän (mies)taidemaalarin, jonka kanssa molemmat ryhtyvät suhteisiin. Amerikkalaiset naiset lankeavat molemmat omalla tavallaan tämän alkuvoimaisen taiteilijan pauloihin.

Ihmissuhteiden tasolla kysymykset olivat tuttuja. Millaisilla perusteilla kumppanin valinta tapahtuu, pitääkö luottaa intuitioon vai onko parempi olla järkevä. Taiteilijan elämä kuvattiin elokuvassa intohimoisena omistautumisena omien mieltymysten vietäväksi. Kliseinen kuva oli tuttua omasta nuoruudestani.

Voiko kuvassa asua Andersson?

2008-11-08T15:50:00.009+02:00

Jan-Eric Andersson on kuvataiteen kuudes tohtori. Hänen "opin- ja taidonnäytteensä", kuten alan väitöskirjaa kutsutaan, tarkastettiin tänään lauantaina 8.11. Kuvataideakatemiassa. Tilaisuudessa noudatettiin akateemista väitösperinnettä pilkulleen, akateemista varttia myöten. Auditorio oli tupaten täynnä ja osallistujille jaettiin tarkka opastus siitä, milloin noustaan seisomaan ja milloin saa istua. Kuuntelin itse rappusilla istuen opinnäytteen tekijän puheenvuoron, mutta tarkastajien aloittaessa siirryin aulaan, jonne tilaisuus projisoitiin kuvan ja äänen kanssa.

Andersson kertoi työnsä luonteesta ja tohtorin tutkintonsa prosessista. Hän korosti talonsa yhteyttä luontoon ja oli sitä mieltä, että modernissa arkkitehtuurissa on yhteys taiteeseen kadonnut, ollaan "asumiskoneen" äärellä.

Ensimmäinen tarkastuspuheenvuoro oli Markku Hakurilla, joka näki Anderssonin työn ulottuvuudet taideteoksena ja korosti taiteilijan tekemää työmäärää. Hakuri itse on viime vuosina erikoistunut ympäristötaiteeseen, jonka professuuria hän hoitaa Taideteollisessa korkeakoulussa. Lehden muotoinen auintalo monine luovine ratkaisuineen olikin hyvin lähellä ympäristötaidetta.

Toinen tarkastaja, Juhani Pallasmaa, oli kriittisempi opinnäytteen tekijän väittämiä kohtaan. Pallasmaa korosti taiteen ja arkkitehtuurin pitkää yhteistä taivalta, jota Andersson oli hänen mielestään voimakkaasti väheksynyt.

Olen seurannut Anderssonin projektia jo useiden vuosien ajan, osaksi tietysti oman väitöskirjaprojektin vuoksi. Jokin muukin tässä taiteen ja tutkimuksen yhdistämisessä vetää. Taiteen käytäntöjen ottaminen vakavan ja virallisen akateemisen perinteen sisälle on monella tavalla kiehtovaa. Sitä voidaan arvostella akateemisen perinteen väärinymmärryksenä ja toisaalta taiteen pettämisenä. Mutta juuri tämä ristiriitaisuus on jaksanut pitää minut mukana väitöskirjaa tekemässä pian jo kymmenen vuotta.

Ensi syksynä aion itse pitää väitöstilaisuuden, mutta en odota sinne samanlaista kansainvaellusta kuin Kuvataideakatemiaan. Olin seuraamassa jo Kai Kailan, joka tänään toimi kustoksena, väitöstilaisuutta mainitussa oppilaitoksessa yhtä suuren yleisömenestyksen keskellä. Oman väitöskirjatyöni ohjaaja, Jyrki Siukonen, väitteli talosta ensimmäisenä, jo vuonna 2001.

Jan-Eric Anderssonin työn koko nimi onLife on a leaf - Tila ikonina. Taloni arkkitehtonisena taideteoksena

Äänitystä

2008-11-07T16:46:00.014+02:00

Kampin Laulun kanssa äänitettiin viime perjantaina Jorma Panulan mieskuorolauluja kapellimestarin omassa viileässä kotistudiossa Kirkkonummen Veikkolassa, vanhassa hirsitalossa nimeltä Piiparila. Matka pyörällä vesisateessa Kauklahdesta ei ollut kaikkein mukavin, mutta vaihtovaatteiden jälkeen olo parani. Olisi hauska saada kuulla, mitä tuli äänitettyä, mutta levyn julkaisu taitaa olla kaukana tulevaisuudessa.

Panulasta on jäänyt kuorolaisille myönteinen mielikuva. Huolimatta säveltäjän vaativasta asenteesta omien biisiensä tulkinnan suhteen oli äänityssessio tälläkin kertaa hyvä kokemus. Biisit, jotka etukäteen vaikuttivat hankalilta, olivatkin lopulta kiitollisia esittää.

Pitäisikö sittenkin taas itsekin kokeilla kuorolle säveltämistä? Viime syksynä esitettiin ainokainen kuoroteokseni konsertissa Balderin salissa. Koko prosessi oli niin kovan työn takana ettei lopputulos pystynyt vastaamaan odotuksiani.

Kirjoittamista

2008-11-06T17:46:00.002+02:00

Me pidettiin kirjoittajatapaaminen tällä kertaa Kalliossa, Tarja Roinilan asunnon keittiössä. Sinne kerääntyi Riikka Ala-harjan kursseille osallistuneita harrastajia keittiön pöydän ympärille kahdeksan kappaletta vetäjän lisäksi.

Aika mukavaa oli saada Tarjalta sen kääntämä kirja ja vielä omistuskirjoituksella. Thomas Bernhardin kirja Hakkuu on kirjoitettu ilman ainoatakaan kappalejakoa tai muuta taukoa. Riikan ja Tarjan mielestä kirjailijan tyylissä yhteistä mun tyylin kanssa

Pitää myöntää, että mä jotenkin tykkään tollasesta hengästyttävästä tekstityypistä. Lauseet on välillä aika surrealistisia, niinku munkin tekstiä on kuvailtu. Mulla oli esimerkiksi sellainen lause kuin "Elukassa on kirsikassa ja sekin lähti vetään". Mua se viehätti, mutta muiden mielestä siinä saattoi olla painovirhe. Pitääkö kaiken aina olla niin ymmärrettävää?

Mitä näkyy lokakuussa? Ei mitään

2008-10-30T21:16:00.016+02:00

Oletteko, rakkaat suomalaiset kanssaihmiset, huomannu, että ulkona on alkanut olla pimeää? Mä törmäsin tällaiseen kummalliseen ilmiöön äsken, kun fillaroin päivittäistä tunnin lenkkiä. Piti oikein pitää pyörän lamppua päällä. Ja siitä huolimatta oli varottava törmäämästä bemareihin, joita vesisateessa parveili Matinkylän risteyksissä.

Apua, mitä tää oikein on? Mä muistan et heinäkuussa oli jotenkin erilaista.

Muuten täällä päin vaalit on ohi ja on aika palata asiallisiin hommiin. Nyt mä sitten taas istun aamusta iltaan - ja yötkin - täällä työhuoneella. Luen ja kirjoitan. Siis hei, ihan oikeesti, kyllä mä kirjoitan sitä väikkäriä! Tekstiä syntyy, vaikka ehkä vähän hitaasti. Mä oon asettanut itelleni määräajan ja se umpeutuu kahden kuukauden kuluttua, vuodenvaihteessa. On pakko. Wihurin rahasto ystävällisesti tukee minua vielä tämän kolmannen vuoden mutta siihen se sitten jää.

Huomenna perjantaina kuoro menee levyttämään Jorma Panulan mieskuorolauluja sen kotistudiolle Kirkkonummen Piiparilaan. Kampin Laulu on saanut kunnian toimia Panulan levytysprojektin kuorona. Kesällä äänitettiin sekakuorokappaleita ja nyt on vuorossa vielä muutama mieskuorobiisi. Muuten en ole tänä syksynä kuoron touhuihin osallistunut. Syksyn konsertissa esitetään Max Savinkankaan teos, jonka tekstin on kirjoittanut Teemu Mäki.

Lauantaina pääsen osallistumaan pitkästä aikaa Riikka Ala-harjan vetämään novellipajaan. Olemme tavanneet viiden vuoden ajan kohtalaisen säännöllisesti. Ensimmäisen Oriveden kesäkurssin osallistujia mukana on vielä ainakin kolme. Tällä kertaa tapaamme Helsingin Kalliossa.

Kauklahden viimeinenkin röttelö lähtökuopissaan?

2008-07-31T00:25:00.001+03:00

Kauklahden ongelma on pitkään ollut kaavoittamattomuus. Kun suuret osat vanhaa keskustaa ovat olleet ilman voimassaolevaa kaavaa, on yleiskuva koko asuinalueesta pitkään ollut rähjäinen, repaleinen ja ränsistynyt. Nyt on lainvoimaisen kaavana saanut yksi viimeisimmistä ongelmakohdista, Kuninkaankartanontien ja Kauklahdentien risteys. Eikä yhtään liian aikaisin, talon kunnosta päätellen. Tontinomistajan mukaan Skanska ottaa pian tämän röttelön huolekseen ja alkaa rakentaa paikalle rivitaloja.

Kuninkaankartanontie 24, heinäkuussa 2008

Ylläolevassa rakennuksessa toimi parikymmentä vuotta sitten ainakin divari, mutta viime vuodet se on ollut tyhjillään. Talo sijaitsee kylän keskustaan ajavien matkareitin varrella. Samassa mäessä kadun toisella puolella oli ennen asuntomessuja viiden puutalon rypäs, joissa toimi autojoppareita.

Kaavoitus on pitkä prosessi, joka koskettaa maanomistajia, lähiasukkaita ja useita muita toimijoita. Kauklahdessa kaavoitusta on varmaankin hidastanut rakentajien vähäinen kiinnostus "liian kaukana" sijaitsevaan kohteeseen. Alue on ollut kierteessä: kun on rähjäistä, ei kukaan halua rakentaa ja kun ei rakenneta, on rähjäistä. Asuntomessut toivat kaivattua muutosta, kun suuri osa keskeistä Kauklahtea kaavoitettiin kertaheitolla ja sen jälkeen rakennettiin nopeassa tahdissa kaavan mukaiset talot. Asuntomessut toivat mukanaan myös näkyvyyttä, vaikka usein media käsittelikin lähinnä oletettua asuntojen hidasta myyntiä.

Vanhaa virttä asuntomessujen ongelmista toistaa myös Wikipedian Kauklahti-artikkelin kirjoittaja:

"Kaksi vuotta tyhjillään seisoneet asunnot ovat saaneet mahdolliset ostajat kaikkoamaan ja kaksi vuotta näyttää hyvin monien talojen rakenteelliset ongelmakohdat hyvin esille. Espoon asuntomessualueesta onkin tullut monessa yhteydessä esimerkkikohde täysin epäonnistuneesta kaupunkisuunnittelusta ja toteutuksesta." (Hakusana Kauklahti Wikipediassa)

Nyt ollaan menossa kuitenkin parempaan suuntaan. Asuntomessutaloissa asuu uskoakseni tyytyväistä väkeä, ja viimeisetkin merkit ränsistyneisyydestä ovat hiljalleen häviämässä. Kaavoituksen edistymistä voi nykyään seurata internetissä, jos vain jaksaa kaivaa tiedot kaupungin laajalta sivustolta. Kauklahden asiat löytyvät hieman turhan monen napin takaa, mutta sitä monipuolisempaa tietoa onkin saatavilla. (Linkki hankelistaan, valitse Kauklahti)

Toinen asia on sitten tietysti se, mihin tästä eteenpäin. Pientalojen rakentamista tunnutaan mielellään vietävän yhä kauemmas junaradasta, vaikka asemanseudullakin olisi vaikka kuinka tiivistettävää. Ja missä viipyy Mankin seisakkeen rakentaminen?

Tässä kartta jutussa mainitusta kaavasta, ruudutettu alue.

Kuninkaankartanontie halkoo kaava-aluetta edellämainitun autiotalon kohdalla.

Hyvinvointi perheessä

2008-07-29T16:30:00.000+03:00

Miten lapset otetaan huomioon perheessä? Ovatko he pelkkiä kasvatuksen kohteita vai toinen ääripää, tyranneja? Eilisessä Hesarin pääkirjoituksessa (HS 29.7.2008) puhutaan lasten osallistamisesta yhteisön jäseneksi kotona. Ei pakoteta lapsia mutta ei myöskään anneta heidän hallita arkitilanteita, vaan pyritään vuorovaikutukseen , mielipiteen kysymymiseen ja huomioimiseen. Toinen kysymys tietysti on, miten me vanhemmat jaksamme kaiken muun perheestä huolehtimisen lisäksi vielä osallistaakin jälkeläisiämme.

Perustaltaan kysymys on kuitenkin tärkeästä asiasta. Oolemme usein epävarmoja sen suhteen, miten paljon valtaa ja vastuuta lapsille on hyväksi. Pelkäämme ehkä, että auktoriteetti menee. Varmasti liian suuri lapsille annettu valta aiheuttaakin turvattomuutta ja johtaa pikku tyrannien syntymiseen. Alistetusta lapsesta taas tulee ahdistunut.

Mutta tutkija Tomi Kiilakosken mukaan osallisuus tarkoittaa oikeutta omaan identiteettiin ja arvokkuuteen, osana perhettä tai muuta yhteisöä. Osallisuuden avulla lapsi saa edellytykset kasvaa aktiiviseksi kansalaiseksi. Joissakin perheissä on havaittu hyväksi tavaksi perhekokoukset, joiden avulla lapset saadaan mukaan päättämään yhteisistä asioista.

Kannatan lämpimästi perhekokouksia tai muita tapoja saada lapset mukaan perheen päätöksentekoon. Kun lapsi saa osallistua paivittäisiin kotitöihin ja yhteiseen päätöksentekoon, hän kiinnittyy tiiviimmin perheyhteisöön, kuten Hesarin artikkelissa todetaan. Vahva sitoutuminen lisää suoraan lapsen hyvinvointia ja lisää lapsen vastuunkantoa itsestään, toisista ja perheen yhteisistä asioista, kirjoittavat Merja Korhonen ja Tuija Metso Suomen vanhempainliitosta.

Kuulostaa hyvältä. Lupaan omasta puolestani pyrkiä jatkossa tähän!

Vakavasti ja varmasti eteenpäin

2008-07-03T16:59:00.004+03:00

Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja ryhtynyt vakavasti töihin. Apurahat eivät riitä loputtomiin, jos tulosta ei tule, ja niinpä minun on saatava väitöskirjani valmiiksi lähiaikoina. Tähtäimeksi olen ottanut joulukuun lopun.

Niinpä istun nyt aamusta iltaan täällä työhuonneellani Studio Plootussa. Nettiyhteys tulee kadun toiselta puolelta, kotoa, antennin avulla langattomasti. Yhteys pätkii usein ja joudun asettelemaan tietokonettani omituisiin asentoihin nettiä käyttäessäni.

Lokerikossako?

2008-07-02T00:29:00.000+03:00

Missä on mukavinta asua? Omakotitalossa, rivitalossa, kerrostaloss vai jossain siltä väliltä? Kaikilla sisaruksillani on perheensä kanssa pääkaupunkiseudulla omakotitalo, mutta minä olen asunut rivitalossa pian parikymmentä vuotta. Enkä voi väittää kaipaavani pientaloon, vaan päinvastoin olemme harkinneet muuttoa kerrostaloon. Miksei suomalainen unelma kiinnosta?

Asuin lapsuuteni omakotitalossa Helsingissä. Koulussa tunsin itseni välillä erilaiseksi, sillä kaikki muut tuntuivat asuvan kerrostalossa. Minusta näytti, että kerrostalossa asuvalla on paljon hauskempaa. On muita ihmisiä ympärillä, elämää ja touhua. Omakotialueella taisi olla aika vähän meitä lapsia siihen aikaan. Espooseen muutettuani olen sitten kokeillut viitisen vuotta vuokrakerrostalon ihanuutta, joten turhat haavekuvat ovat karisseet. Mutta edelleen haluan asua lähellä muita ihmisiä, en omassa pikku lokerossa omakotitalossa.

Oikeastaan tällainen rivitaloasuminen on kaikkein yhteisöllisintä, hyvässä ja pahassa. Tässä asutaan kaikki samassa tasossa ja nähdään melkein toistemme ikkunoista sisään. Ulko-ovet avautuvat yhteiselle pihamaalle, niinpä kovin intiimiä ja eristäynyttä elämää on vaikea viettää. Rivitaloasuminen sopii hyvin perinteiseen suomalaiseen asumistapaan, varsinkin pienten lasten perheille. Ollaan lähellä toisia mutta kuitenkin omissa oloissa.

Kun jälkikasvu alkaa hakeutua kohti omia olojaan, on aika itsekin harkita asumistavan muutosta. Nykyaikainen kerrostalo palvelujen läheltä Espoosta on mielestäni edelleen kiinnostava vaihtoehto. Toisaalta, jos minulla olisi paljon rahaa, pyrkisin varmasti Helsingin keskustaan. Odottelisin siellä rauhassa, että metron vaikutuksesta Espoo kaupungistuu.

FREDRIKINKATU HELSINGISSÄ

Kuva sivulta http://laivakoira.typepad.com/blog/2007/06/index.html

Lapsi kaupungissa

2008-06-28T07:58:00.003+03:00

Miten lapsi mahtuu kaupunkiin? Mihin suuntaan kaupunkia kehitetään? Ovatko asuinalueet turvallisia lapsen kulkea kotoa kouluun vai pitääkö vanhempien kuljettaa autolla kaikkialle? Onko lapsille tarpeeksi paikkoja olla vapaasti ja turvallisesti lapsia? Mikä on asukaspuistojen rooli?

Nuorukaisena olin kesätöissä Helsingissä leikkikentällä, leikinohjaajana. Silloisen ongelmalähiö Jakomäen lapset tulivat tutuiksi pingistä pelatessa, leikkimökkiä rakentaessa ja muussa seurustelussa. Tädit olivat tyytyväisiä, kun saatiin mies töihin naisten alalle. Myöhemmin jatkoin hyvinalkanutta uraa lasten parissa myös Espoossa. Helsinkiläisen näkökulmasta oli outoa nimenmuutos, kun leikkikenttä vaihtui leikkipuistoksi, vaikka toimenkuva oli kutakuinkin sama. Nyt on nimi vaihtunut asukaspuistoksi, myös Helsingissä.

Leikkikenttiä perustettiin alunperin siirtolapuutarhojen yhteyteen. Siirtolapuutarhaliike pyrki olemaan urbanisoituvan työväen pelastaja synnyttämällä yhteisöllisyyttä tuoreiden kaupunkilaisten keskuuteen, ohjaamalla perheet toimimaan yhdessä ja korostamalla ahkeruuden ja omatoimisuuden merkitystä hyvinvoinnin perustana. Erityisenä kohteena oli nuoriso. Leikkikentät olivat osa nuorison kasvattamista rakastamaan luontoa, kasvullisuutta ja eläimiä.

Nykyään suuri osa lasten päivästä kuluu erilaisissa ohjatuissa toiminnoissa, joko päiväkodissa, koulussa tai harrastuksissa. Kasvatus sujuu sutjakkaasti lasten viuhuessa ryhmästä toiseen. Entä lapsen kannalta? Kehittyvätkö oma ajattelu, luovuus ja identiteetti aikuisten järjestämien erilaisten aktiviteettien parissa vai pitäisikö lapsella olla myös omaa aikaa?

Pitäisikö siis panostaa asukaspuistoihin jatkossa enemmän vai onko lasten paras ystävä sittenkin netti? Irc-galleria ja mese täyttävät tarvetta yhteisöllisyyteen, vaikkeivat opetakaan erityisesti rakastamaan luontoa, kasvullisuutta ja eläimiä.

MICROSOFT MESSENGER

Kyyttöaktivismia Kökkelissä

2008-06-27T16:10:00.003+03:00

Muutkin osaavat touhuta kyyttöjen parissa kuin Miina Äkkijyrkkä. Täällä Kauklahdessa toimii lehmäaktivistina nykyään Metsähallitus, joka huolehtii Espoonlahden pohjukassa sijaitsevan Fiskarsinmäen niittyjen säilymisestä antamalla itäsuomen karjan laiduntaa niillä vapaasti. Mankinjoen ja Espoonjoen väliselle rantaniitylle on jo useana kesänä aidattu alue, jolla kauniit luomulehmät käyskentelevät. Laidunnus on kohdannut ilkivaltaa, mutta onneksi ainakin minä ehdin saada näistä upeista elikoista hyviä valokuvia.

Muutama vuosi sitten, vuonna 2003, Espoon ympäristölautakunta teki selvityksen espoolaisista perinneympäristöistä. Erittäin merkittäviä löytyi tarkastelussa seitsemän, kohtalaisen merkittäviä 15. Kauklahdesta tärkeimpien luokkaan pääsi uuden Hansavalkama-asuinalueen vieressä sijaitseva pieni kallionalusketo. Fiskarsinmäen rantaniitty sen sijaan joutui tyytymään vain mainintaan.

Perinnemaisemalla tarkoitetaan perinteisen karjatalouden kautta syntyneitä alueita, joissa laidunnus ja niitto ovat luoneet monimuotoisia ympäristöjä, kuten niittyjä, ketoja, hakamaita ja metsälaitumia. Nykyään nämä ympäristöt ovat häviämässä ja avoimet alueet kasvamassa umpeen, minkä vuoksi entinen lajisto on käynyt uhanalaiseksi. Perinnemaisemat vaativat hoitoa eli laidunnusta tai säännöllistä niittoa säilyttääkseen lajistonsa ja ilmeensä. Rakennettu perinnemaisema ei ole varsinaisesti ollut mukana tässä ympäristölautakunnan selvityksessä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta selvityksessä on tieto Espoon historiasta. Rautakautisten löytöjen puuttumisesta voidaan kuulemma päätellä että rannikkoalueet, eli Espoo, ovat olleet autioina ajanlaskun alusta 1200-luvulle. Vain hämäläiset kävivät silloin tällöin täällä eräretkillään. Vasta 1200-luvulla muutti Ruotsista paljon väkeä paikkakuntaa asuttamaan ja kyliä perustamaan. Kiitos muinaiset ruotsalaiset, että edes teille kelpasi tämä mainio maankolkka ja että perustitte tänne Mankbyn ja Espåbyn kylät! Nyt meillä jälkeentulleilla on paljon helpompaa.

Espoo mereltä käsin

2008-06-21T16:48:00.004+03:00

Aloitin eilen melontakauden. Tiedän, että maalliset huolet voi jättää taakseen lähtemällä merelle. Kesämökitön espoolainen liittyy melontaseuraan ja saa käyttöönsä vajallisen tuliteriä kajakkeja. Melomaan pääsee joko Iivisniemestä Rullaniemen rannasta, missä seuran kanoottivaja sijaitsee, tai sitten voi kuljettaa kajakit auton katolla johonkin sopivan joen varteen.

Olen ollut Espoon Eskimoiden jäsen nyt kolmen vuoden ajan. Aluksi kuvittelin hallitsevani kaiken, mutta ensimmäisten kylmänveden kastautumisharjoitusten jälkeen touhu alkoi tuntua kohtalaisen vaaralliselta. Kovassa aallokossa, tuulen tuivertaessa ja laineiden pärskiessä kasvoille upotin melaani meriveteen pelonsekaisissa tunnelmissa.

Seura järjestää kuitenkin paljon kursseja sekä muuta toimintaa, jonka avulla aloittelija pääsee hyvin eteenpäin. Olen joka kesä käynyt kursseja sekä osallistunut seuran järjestämiin retkiin. Isommassa porukassa on mukavampi liikkua. Nyt sujuu paremmin ja uskallan taistella tuulta vastaan. Ja tietysti on kauniita päiviä ja tunnelmallisia iltoja. Sekä öitä.

Kuva Espoon Eskimoiden nettisivuilta.

Espoon nimi syntyi Kauklahdessa

2008-06-17T16:05:00.008+03:00

Kaivauskurssi Mankbyn keskiaikaisella kylätontilla etenee. Tänään oli vuorossa Georg Haggrénin vetämä opastettu retki Espoonkartanon alueelle. Dosentti Haggrén on Mankbyn kaivauksien vastuuhenkilö Helsingin yliopistosta.

Haggrénin mukaan keskiaikainen Espåbyn kylä sijaitsi nykyisen Espoonkartanon pihapiirissä, puiston reunamalla. Vaikka Espoon keskiaikainen kirkko sijaitsee siis yli viiden kilometrin päässä täältä, on varsinainen Espåbyn kylä kuitenkin sijainnut Kauklahdessa. Sekä Espåbyn että Mankbyn kylät jouduttiin tyhjentämään vuonna 1556, kun kuningas Kustaa Vaasa päätti perustaa paikalle kuninkaankartanon.

Kaivauksella tehtiin tänään ainakin yksi löytö, kun kurssilainen osui kymmen senttiä pitkään ruostuneeseen metallipalaseen. Asiantuntijat arveliva kysymyksessä olevan veitsen, jonkalaisia alueelta on löytynyt jo aiemminkin.

Kaivausten tekeminen on hidasta ja löytöjä on harvassa

Kunnanvaltuustoon

2008-06-14T23:23:00.006+03:00

Vihreät tarvitsevat minua. Olen päättänyt ryhtyä ensi syksynä kunnallisvaaliehdokkaaksi, jotta Espoon asiat saataisiin viimein kuntoon. Viitisen vuotta sitten olin jo ensimmäisen kerran vaaleissa mukana, mutta silloin en vielä ymmärtänyt suhtautua asiaan vakavasti. Tällä kertaa teen kampanjaa ja aion saada oikein äänestäjiäkin.

Ehdokkuutta varten olen perustanut blogin, jonne tulen päivittäin kirjoittamaan kommentteja ympäristöstäni.

Viimeinkin valmistuu

2008-06-13T20:01:00.001+03:00

Joulukuun lopussa se on sitten selvä. Nimittäin väitöskirjani. Olen silloin kirjoittanut parisataasivuisen tekstini valmiiksi, kuvien kera, ja olen valmis jättämään paketin esitarkastukseen. Puoli vuotta kuluu, kun tutkimusneuvosto syynää tuotostani, ja ensi syksynä pääsen viimein väittelemään.

Olen aika optimistinen. Tällä hetkellä minulla on lähinnä pitkälle vietyjä suunnitelmia. Valmista tekstiä ei juuri ole.

Purjehdusta

2007-06-25T13:38:00.000+03:00

Huomenna viiden aikaan aamulla lähden bussilla Padasjoelle. Siellä alkaa purjehduskurssi, jossa seilataan Päijänteellä kolme päivää ja yövytään veneessä. Kurssi pidetään H323-luokan purjeveneessä S/y Rantanplan, vetäjänä Johanna Lindberg. Vene on muuten myynnissä hintaan 31 000 euroa.

Viime viikolla osallistuin Espoon Pursiseuran kolmen illan purjehduskurssille. Huonojen sääolosuhteiden vuoksi harjoittelu jäi vähiin. Nyt ymmärrän kuitenkin edes suunnilleen, mitä käännösten tekeminen eri suuntaisilla tuulilla vaatii. Kurssi pidettiin EPS:n satamassa Nuottaniemessä. Tuuli heilutteli meitä Laser-jollassa, E-jollassa sekä hieman kookkaammassa 606-mallisessa veneessä. Kouluttajina oli seuran nuorta väkeä, jotka itse ovat kilpailleet näillä veneillä.

Kesällä kerran

2007-06-25T13:25:00.000+03:00

Keväällä ei blogin teko maittanut. Mutta nyt, Juhannuksen jälkeinen maanantaiaamu alkaa kirjoittamisella aamiaisen jälkeen pihalla. Sanomalehdet on luettu, päivän tarjoukset vilkuiltu. Nuoret ovat kotona, vaikka hereillä on vain varusmies. Maalari on lähtenyt töihin ennen seitsemää. Vielä on hiljaista, viereisiltä pihoilta ei näy eikä kuulu grillausta tai lasten kikatusta. Tämä lyhyt hetki on varattu aikuiselle, saa istua puutarhan nurkkauksessa ja nauttia kesäaamusta. Risteyksessä autot hidastavat vauhtia ja sitten kaasuttavat eteenpäin. Vesi lorisee kaisla-altaaseen. Valitettavasti langaton nettiyhteys ei anna keskittyä kirjoittamiseen, vaan sähköposti vaatii reagointia ja vanhojen viestien järjestelyä. Oikean käden etusormi puutuu.

Opettelen käyttämään tietokonetta. Tai palautan mieliin. Edellinen luovutettiin työnantajalle vuosi sitten, kun työsuhde päättyi. Tähän asti olen pärjännyt lainakoneilla, joista viimeisin oli aivan romu. Kaksi viikkoa sitten sain hankituksi oman ja aivan uuden. Alku on mennyt ohjelmia asentaessa ja sähköpostin virittelyssä.

Vaikka blogi on ollut telakalla, ei tekstin kanssa työskentely ole loppunut. Väitöskirja ei ole valmis, mutta joitakin seminaaripapereita kyllä. Samaten olen saanut kirjoitetuksi muutaman apurahahakemuksen sekä selvityksiä edellisten käytöstä. Kaunokirjallinen harrastus taas on edennyt siten, että olen lukenut paljon. Nyt on meneillään Cervantesin Don Quijote sekä Willy Kyrklundin novellikokoelma. Kuukausi sitten olin innostunut Tove Janssonin Muumi-kirjoista, jotka lähes kaikki sain myös hankittua. Väitöskirjan alaan liittyvää kirjallisuutta luin ainakin Marko Aholta saamani vinkin perusteella, lähinnä liikuntafilosofiaan liittyviä teoksia.

Tällä välin olen päättänyt vaihtaa väitöskirjan kielen englanniksi. Tätä suositteli viimeksi Aho, jonka tapasin toukokuussa. Suomen kieli oli pitkään ajatuksissani, mutta nyt varaan sen muihin teksteihin.

Tammikuu työt aloittaa

2007-01-08T10:27:00.001+02:00

Kuinka kumman monta projektia oikein kuvittelen voivani viedä eteenpäin samalla kertaa?

Kaikki nämä tanssimiset, yhtyelaulut, performanssiesiintymiset, musiikin säveltämiset, laulutekstien kirjoittamiset, konsertoimiset, levyjen tekemiset ja nyt vielä nuottikirjan kustantamisetkin. Väitöskirjakin muka syntyy muiden tekemisten ohella.

Pitänee tehdä käsitekartta, jotta pysyn kärryillä kaikista ideoistani.

Joulukuun konsertin onnistuminen antoi uskoa ja vakavan taiteilijan statusta. Kun on näyttöä ison mittakaavan tekemisestä, uskaltaa taas tehdä töitä myös pikku laulelmien ja lastenmusiikin parissa,

Mutta vakavamman taiteen parissa jatkaminenkin kiinnostaa. Uuden soittimen kanssa pitää päästä konsertoimaan tämän vuoden aikana säännöllisesti. Kevääksi pitää saada muitakin konsertteja kuin Forum Boxissa helmikuussa. Ensi syksynä sitten kunnollinen kiertue, kun väitöskirja on pidemmällä. Kesällä on joitakin tapahtumia kotimaassa.

Viikkokausia

2006-11-05T08:51:00.000+02:00

ÄH JA VOI! Viikkokausia kuluu, enkä saa kirjoitetuksi tänne mitään. Oma kuvakin pitäisi vaihtaa, kun se näyttää niin tylsältä. Mutta mitäpä näistä pienistä, kun suuria asioita on meneillään.

Parin viikon aikana on pitänyt niin kovaa vauhtia, että eilen piti tarkoituksella pysytellä olohuoneen sohvalla koko päivän. Teinhän siinä kuitenkin oikeastaan töitä, mutta olin todistettavasti paikallani. Tänään sunnuntaina heräsin puoli kahdeksalta, vaikka menoa ei ole minnekään. Kun lehtikään ei ilmesty, on keksittävä jotain tekemistä. Kello on puoli yhdeksän ja kuntosalikin avataan vasta kymmeneltä.

* * *

Mitä se proosa oikein on?

Novellikurssilla kävi ilmi, että kaunokirjallisessa tekstissä pitää ottaa huomioon myös visuaalisia seikkoja. Tekstiä ei kannata kirjoittaa yhteen pötköön, sillä se on lukijan kannalta tylsää.

Välillä pitää olla lyhyitä virkkeitä.

Ja kappaleita.

Kirjoitus ei saa koostua tasapituisista tekstilaatikoista, joiden sisälle on pakattu siististi muotoiltuja lauseita sievään pakettiin.

Proosassa pitää olla rytmiä, jännitteitä, vaihtelevuutta. Jaarittelu kelpaa, kunhan se jaksotetaan iskevän kanssa.

Kuinka en ole tätä aikaisemmin ymmärtänyt, vaikka olen musiikin kanssa ollut tekemisissä koko ikäni!

Ryhdyn nyt soveltamaan näitä vallankumouksellisia oppeja tänne blogiin.

Aika jännittävä ajatus oli myös se, että proosaa kirjoitetaan yleensä lukijoita varten. Tämän blogin lukijamäärä sen sijaan on suurimmillaan yksi päivässä. Ja se yksi lukija on aina se sama. Jota en kyllä tunne. Kun ei ole ilmoittautunut.

Kenelle ja miksi siis kirjoitan?

Näyttää siltä, että käyn vuoropuhelua itseni kanssa. Ei kai siihen blogia tarvita?

Minun kannattaisi blogin sijaan varmaan alkaa väkertää romaania, kuten tekevät muutkin kirjoittamisesta innostuneet. Tarjoan käsikirjoitusta sitten nöyrästi eri kustantajille. Kirjoja markkinoidaan, joten romaani saattaa saada lukijoitakin.

Mitä tästä on pääteltävä?

Sitä, että blogini tarvitsee markkinointia.

Tarvitsenko minä?

Rakentamista

2006-10-14T23:14:00.000+03:00

MUTTA ILMA ON kaunis ja R. viipyy myöhään töissä, joten lähden bussilla kuntosalille. Toinen vaihtoehto, kävelyretki syksyisessä luonnossa, houkutteli myös mutta se olisi keskeyttänyt kirjoittamisen. Nyt voin käyttää vielä parinkymmentä minuuttia näppäilyyn, merkityksellisten kirjainyhdistelmien tuottamiseen mukavalla penkillä istuen, kun keltaiseen puettu luonto soljuu ohitse rauhallisesti ikkunan takana. Aurinko ei enää kultaa puiden latvoja, kuten aivan hetki sitten, mutta osuu vielä pilviin ja Latokasken antennimastoon.

Maamies on pysäyttänyt sinisen traktorinsa keskelle harmaata peltoa. Hän äesti jo muutaman vedon, mutta pysäytti sitten työkoneensa ja kömpi ulos hytistään. Ehkä työn jälki ei ollut aivan täydellistä ja auraan piti tehdä säätöjä? Vai oliko se äes? Mikä sitten on karhi?

Saunalahden betoniasema on purettu! Suuri tontti odottaa nyt asuntorakentamisen ulottumista sinne asti. Rakennuksen kohdalla näkyy vain purkujätettä ja yksinäinen työkone viimeistelemässä operaatiota. Myös Kivenlahteen on nousemassa uusi tornitalo entisen viereen. Tien vieressä törröttää kaksi hammasta kohti taivasta, toinen vielä puolivalmiina. Korkeat rakennukset tekevät maisemasta vaihtelevamman.

Espoo tosiaan kasvaa vauhdilla. Eilisessä Memory-työpajassa puhunut kaupunginmuseon tutkija päivitteli kasvamisen vauhtia. Hänen mielestään se on aivan liian nopeata ja aiheuttaa paljon ongelmia. Hänen sydäntään lähinnä olivat rakennukset ja kulttuurimaisemat, joihin kasvukunnassa on suuria paineita. Espoon keskuksen ympäristön vanhat kylät ovat jääneet kauppakeskusten ja teiden jalkoihin.

Suomenojalla aurinko vielä näkyy. Se valaisee uuden liikenneympyrän keskellä jököttävän ruskean metalliseinämän eli taideteoksen yläosan. Länsiväylän ylittävällä sillalla osuu kirkas, oranssina hehkuva aurinko suoraan silmiini paistaessaan täsmälleen tien suuntaisesti.

Ympäristötaidetta

2006-10-13T10:47:00.000+03:00

KUVIEN TEKEMINEN VAIHTUU tekstiksi. Eilisen illan olen katsonut valokuvia ja tulostanut niitä Hakurin ympäristötaiteen työpajaa varten. Nyt junassa on kirjoittamisen aika.

Mutta myös kuvien kanssa työskentely on nautinnollista. Etsin eilen kovalevyltä kuvia siltarakennustyömaista, joiden puisista konstruktioista olin muutama vuosi sitten innostunut. Nyt ajattelin käyttää näiden jykevien rakennelmien kuvia kurssityön suunnittelussa. Kuvasin illalla myös Espoon kirkkoa, jonka ainutlaatuisuutta Markku Hakuri ensimmäisessä tapaamisessa hehkutti, kehuen maasta taivaaseen sisäseinien keskiaikaisia kuvia. Minä otin kylläkin kuvia ulkoseinästä, sillä ajattelin käyttää omassa työssäni isoja luonnonkiviä, kuin Raili ja Reima Pietilä Dipolissa.

En osaa oikein seurata ympäristötaiteen trendejä, joissa tällä hetkellä on suuntaus vähemmän mahtipontisiin teoksiin. Suurikokoiset teokset, joihin nämä ensimmäiset teosideani viittaavat, kuuluvat ehkä enemmän kuvanveiston tai arkkitehtuurin puolelle. Nämä kuvat ovat kuitenkin vain ensimmäisiä ideoita ja ne kertovat lähinnä muoto- ja materiaali-ideoista, ei niinkään teokseni koosta. Haluaisin ottaa näistä suurista teoksista jotain olennaista muotoa, jota sitten käytän hienovaraisemmin.

Käänne

2006-10-10T11:30:00.001+03:00

ALAN HILJALLEEN USKOA, että minulle on myönnetty kokovuotinen apuraha. Eilen osallistuimme tyylikkääseen juhlaan Finlandia-talossa, juhlapuheineen, musiikkeineen ja samppanjatarjoiluineen. Istuva presidentti ja hänen edeltäjänsä puolisoineen kunnioittivat tilaisuutta läsnäolollaan. Ahtisaari kylläkin oli paikalla vastaanottamassa rahaa järjestölleen, mutta Tarja ja Pentti olivat kyllä asemansa vuoksi. Presidentit saapuivat saliin sivuovesta täydellisen hiljaisuuden vallitessa, kuin hautajaisissa. Musiikkialan ihmisiä oli paikalla, koska tilaisuudessa jaettiin myös Wihurin säätiön Sibelius-palkinto. Se meni tanskalaiselle säveltäjälle.
---
Novellin kirjoittaminen on näköjään oikein työtä! Sain tänä aamuna lähetettyä ennakkotehtävän Riikan novellikurssille kuun lopussa. Tekstistä tuli tasan kaksisivuinen, joka oli määritelty maksimipituudeksi. Värkkäsin tekstiä viikonlopun ajan ja eilen se alkoi jo olla viimeistelyä vaille valmis. Luetutin sen alkuvaiheessa R:llä ja pohdin hänen kanssaan, mihin suuntaan sitä voisi kehittää.

Lopussa harjoituksen tekeminen alkoi olla nautittavaa. Tuntui, että ymmärrän jotakin kaunokirjallisuuden tekemisestä. Kirjoitin tarkkaa kuvausta aamiaisrutiineista, jossa tapahtuu jonkinlainen käänne. Hain netistä määritelmän dramaturgisesta käänteestä ja yritin sitten toteuttaa sitä harjoituksessa. Teletopelius-nettisivuilla käänne määritellään (lyriikkaa ajatellen) seuraavasti: "Taitekohta, kulminaatio, se juonen paikka missä tapahtuminen tai ihmisen mielentila saa ratkaisevasti uuden suunnan. Novellissa ja näytelmässä on usein vain yksi ratkaiseva käänne eli peripetia."

Olen osallistunut Riikka Ala-Harjan novellikursseille kesästä 2003 alkaen. Tässä välissä Riikka ehti jo muuttaa Ranskaan ja hankkia lapsen, mutta kurssit sen kun jatkuvat. Ensimmäiset pidettiin Oriveden Opistolla, mutta näitä jatkokursseja on sitten ollut Helsingin keskustassa. Tällä kertaa ilmoittautuneita yksitoista, joista yli puolet miehiä. Riikka tulee Suomeen näköjään myös markkinointimielessä, sillä hän esiintyy samana viikonloppuna kirjamessuilla puhuen lasten kuvakirjoista.

Vanhin

2006-10-09T12:37:00.001+03:00

EDESSÄNI ISTUU VANHIN Angelos. Niin lukee pienessä kyltissä hänen rinnassaan. Angelos on aivan suomalaisen näköinen nuori mies, farkuissaan, lenkkitossuissaan ja mustassa fleece-takissaan, mutta hän puhuu sujuvaa amerikanenglantia. Hänen seurassaan on kaksi miestä, jotka ovat pukeutuneet mustaan pukuun, solmioon ja kiiltonahkakenkiin. Toisen miehen rintakyltissä on venäjänkielinen teksti ja hän opettaa toverilleen, miten venäjäksi sanotaan: "You are looking cool!" Tämän toverin rinnassa oleva teksti on kirjoitettu jollain baltian kielellä. Nimestä saan selvän. Hän on Jezus Kristus.

Miksi vaikuttaa siltä, että Suomeen saapuvat amerikkalaiset pitävät meitä vähäarvoisempina? Onko tällä kertaa syynä se, että mormonien tehtävänä on jakaa omaa uskontoaan, jolloin kaikki muut näyttäytyvät tietysti vain lähetystyön kohteina. Olemme kai jollain tavalla väärässä, koska maapallon toiselta puolelta lähdetään tänne meitä käännyttämään.

Sama ajatus on tietysti lähetystyössä yleensäkin. Kuopion junassa törmäsin mieheen, joka oli perheineen lähdössä ensi keväänä lähetystyöhön Turkkiin. Jos hän ei olisi vaikuttanut hiemän säälittävältä, olisin saattanut kyseenalaistaa hankkeen moraalin. Lopuksi jäi paha maku suuhun, kun hän aivan kuin pakotti minut osalliseksi asioistaan kättelemällä minua erotessamme ja sanomalla: "Siunausta".

Nyt istun siis tapani mukaan lähijunassa. Väsymys painaa silmiä ja houkutus oli suuri jäädä kotiin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Mutta odotettavissa oleva kirjoitussessio junassa houkutteli minut lähtemään. Sitä paitsi, kotona sitä tekee vain kotiasioita, matkalla on mahdollisuus ajatella muutakin.

Tänä iltana olemme menossa oikein gaalajuhlaan. Apurahaa jakava rahasto pitää apurahan saajille juhlan Finlandia-talossa. Vaatimuksena on musta puku tai juhlapuku. Ohjelma päättyy lauluun Oi kallis Suomenmaa. Luvassa on varmasti ikimuistettava ilta.

Viereeni istahti hieman minua nuorempi pulskahko pitkätukkainen nainen. Hän otti laukustaan kirjan ja avasi sen kohdasta "boogie with Stu: recording Led Zeppelin IV".

Tekstin seassa

2006-09-21T13:06:00.000+03:00

Joka aamu avaan tietokoneeni junassa. Tänäkin aamuna näin tekstiä heti kun nostin luukun ylös. Totta se oli, ruudulla oli kasapäin kirjaimia, peräkkäin ja allekkain, siisteissä riveissä ja sikinsokin, vaakatasossa sekä pystysuunnassa. Vierekkäiset kirjaimet muodostivat ryhmiä, ja ryhmien väliin jai lyhyt aukko. Hyppään sinne sekaan, kauhon pari kertaa käsilläni, polskuttelen jaloillani, nostan välillä kasvot ylöspäin, kohti taivasta ja sitten käännän ne alaspäin, kohti synkkiä syvyyksiä. Lui'utan vartaloani lämpimien kirjainten keskellä, annan niiden soljua kainaloni alitse, huuhdella kasvoni puhtaaksi. Teksti kutittelee varpaitani, tuntuu märältä housuissa ja pakottaa minut sulkemaan silmäni.

Kiasmaan

2006-09-14T11:04:00.000+03:00

Junassa kulutan aikaa kirjoittamisen sijasta kalenterin tutkimiseen. Olen tänään menossa Kiasmaan teatteri.nyt-tapahtumaan. Festivaali alkoi jo eilen, mutta minulla oli iltaharrastus juuri silloin. Nyt sain täsmennettyä eilen tekemääni suunnitelmaa. Yritän käydä kaikissa esityksissä ja taitelijatapaamisissa.

Tällä kertaa jättäydyin suosiolla viisisataakutosesta, jotta pääsen istumaan kahville Lenin herkkupuotiin Pasilan virastotalon pohjakerroksessa. Ilma on viileä, mutta olen tänään vaihtanut sandaalit kenkiin , joten tarkenen. Istun vakiopaikallani ulkona katoksen alla, jossa kulkee paljon väkeä, kouluun ja töihin. Terassilla on nyt täyttä, joten joudun istumaan varattuun pöytään, jossa ikäiseni nainen ahtaa suuhunsa munkkipossua. Muutamassa minuutissa hän on selvinnyt urakastaan ja poistuu virastotalon uumeniin. Samalla lähtevät toisessa pöydässä istuneet huoltomiehet, jotka olen ennenkin nähnyt täällä suuriäänisesti viettävän kahvitaukoaan. Tänään olen paikalla viittä minuuttia tavallista aikaisemmin ja siksi ehdin nähdä nämä kahvitaukolaiset.

Veljeni J. soitti eilen. Hän halusi kertoa minulle vapautuneesta työhuoneesta Hietalahden torin tuntumassa. Hänen vaimonsa on töissä aivan torin kulmalla ja firman lehdessä ilmoitettiin vapautuvista tiloista talon kolmannessa kerroksessa. Kiitin veljeäni kauniisti muistamisesta, mutta kerroin tämänhetkisestä järjestelystäni ja kuinka tyytyväinen olen siihen.

Lainsuojattomat Porissa

2006-09-13T14:03:00.000+03:00

Kävin viikonloppuna Lainsuojattomat-festivaalilla Porissa, viehättävässä pikkukaupungissa. Tämän ammattiteatterifestivaalin esityspaikat olivat lähellä toisiaan, viiden minuutin kävelymatkan etäisyydellä.

Ennalta odotin Beckettin näytelmiä, sillä lyhyt ja pelkistetty teatteri tuntuu hyvältä vaihtoehdolta sille pulinalle ja pölinälle, jota media pursuaa. Tv:n saippuasarjoja on pakko katsella jopa kuntosalilla hikoillessa. Televisiolta voi toki yrittää sulkea silmänsä ja katsoa muualle, mutta kamalalta taustamusiikisla ei pakoon pääse. Myös täällä Lainsuojattomat-festivaalilla esitettiin teatteri-nimikkeen alla paljon pop-musiikkia. Viivi ja Wagner -esitys paljastuikin konserttiversioksi, joka kaiken lisäksi esitettiin aika haparoiden. Houkka bros. -ryhmän esitys panosti myös heikohkosti laulettuun musiikkiin. Sen sijaan Tekijä tuntematon -ryhmän esityksessä musiikin paljous oli motivoitua.

Mutta ei tuonut lauantain Beckett-osastokaan odotettua helpotusta pelkistettyä ja kirkasta esitystä odottavalle. Tuon abstraktin teatterin klassikon teokset olikin Porissa puettu ahdistavaan ja synkkään, jopa uhkaavaan asuun. Ja minä kun en koskaan ole ollut erityinen kauhuelokuvien ystävä. Väliajalla tunsin kovaa janoa. Ulkona kirkkaasti paistanut aurinko sai minut ihmettelemään haluani mennä takaisin pilkkopimeään loukkoon. Toisella puoliajalla alkoi oikeasti ahdistaa. Teatterin pimeys ja näytelmän pysähtyneisyys pani muistelemaan synkkiä talviaikoja, jolloin tulee kärvisteltyö masentavien ajatusten kourissa. Esittelytekstissä Juha Siltala kertoi kirjailijan kiinnostuksesta mielisairaaloihin ja niiden potilaisiin. Huh huh, tällaistako minä haluan? Vai ehkä olenkin samanlainen kuin Beckett? Synkkä, ahdistukseen taipuvainen, piilomasentunut.

Näytelmän jälkeen kävin syömässä koko yön auki olevassa kebab-paikassa. Kebab riisillä maistui hyvältä, mutta ei poistanut alakuloa. Ostin jälkiruoaksi kioskista jäätelön ja suklaata ja menin sitten majapaikkaan ottamaan päiväunet. Ennen unta ehdin suunnitella vakavasti lähtöä takaisin jo samana päivän, vaikka aamulla maksoin toisen yön hostellissa. Mutta ainakin päätin olla menemättä kuuntelemaan enää lisää synkkyyttä kuudelta alkavaa Virheettömät-ryhmän lauluesitystä, johon alunperin olin suunnitellut osallistuvani.

Ennen seitsemää lähdin kävelylle ulos. Kaupunki näytti kauniilta ja minä tunsin itseni virkeäksi ja levänneeksi. Synkät mietteet olivat kadonneet. Palasin hostellille ja olin ihmeissäni. Mitä tehdä? Lähteäkö viimeisellä bussilla kotiin vai jäädä katsomaan vielä muutama mielenkiintoinen esitys huomenna?

Hostel Buiston käytävälle oli kerääntynyt venäläisten asukkaiden ryhmä viettämään iltaa. He istuivat television ääressä ja keskustelivat kovaäänisesti. Pöydälle oli katettu mehutölkkejä ja pieniä viinapulloja. Venäläiset saivat minut tekemään päätökseni. Pakkasin nopeasti kirjat ja vaatteet ikkunalaudalta, hammasharjan ja -tahnan lavuaarin päältä, sähköjohdot lattialta ja kiiruhdin ulos huoneesta. Panin huoneen avaimen ulkopuolelta oven lukkoon, jotta hostellin emäntä saa sen aamulla. Bussin lähtöön oli viisitoista minuuttia.

Pian olin matkalla täyden kuun loisteessa läpi Satakunnan kohti kotia.

Kiirettä pitää

2006-09-07T22:32:00.000+03:00

TÄLLÄ KERTAA EHDIN junaan vasta juoksupyrähdyksen jälkeen.

Olin ilmeisesti pari minuuttia myöhässä jo kotoa lähtiessä, sillä kun laskettelin pyörällä asemalle, kuulutettiin jo junan lähtö. Kuulutus tulee noin minuutti ennen junan lähtöä ja se tarkoittaa sitä, että luultavasti on odotettava seuraavaa junaa. Mutta vielä oli mahdollisuus. Ajoin mäen alas pyörätelineille, hyppäsin pyöräni selästä ja yritin napata laukkuni tavaratelineeltä, mikä ei tietysti käynytkään päinsä. Juuri tällä kerralla, kun olin muutenkin myöhässä, olin tehnyt lähtiessä mokan. Olin pyöräkellarissa kiinnittänyt vaijerilukon epähuomiossa laukun hihnan ympärille. Ja nyt, kun näin jo junan lipuvan Kauklahden asemalle, kaivoin vasta taskustani avainta.

Kylmän rauhallisesti avasin vaijerilukon, irrotin laukkuni, kiinnitin vaijerilukon uudelleen pyörän satulan alle, väänsin toisen lukon kiinni-asentoon, heilautin laukun olkapäälleeni ja pinkaisin sadan metrin juoksuun alikulkuun ja siitä luiskaa pitkin ylös junaa kohti.

Laiturilla oli jostain syystä vielä yksi matkustaja nousemassa vaunuun, kun täydellä vauhdilla olin saavuttamassa lähijunaa. Junan ovet olivat vielä auki, mutta kuljettaja saattoi millä hetkellä hyvänsä painaa nappia ja tuomita minut laiturille nyhjöttämään seuraavat puoli tuntia. Vielä ei mikään ollut varmaa. Juoksumatkaa oli jäljellä parikymmentä metriä. Laiturilla kävelevä matkustaja ei ehkä ollutkaan nousemassa junaan vaan olisi juuri tullut sieltä ulos, eikä kuljettaja näin ollen odottaisikaan avointen ovien kanssa. Minä olin tulossa katoksen alla luiskaa pitkin, joten olin näkymättömissä koko juoksun ajan, eikä minua siis kukaan voinut ottaa huomioon.

Mutta minulla kävi tuuri. Junan kuljettaja odotti matkustajaa, joka käveli laiturilla. Verkkaisin askelin tallustellut mies tarjosi minullekin mahdollisuuden. Tämä viivyttelijä oli juuri astumassa junaan viidenkymmennen metrin päässä, vaikka ehdin hetken pelätä hänen astuneen siitä juuri alas. Nousin junaan, ja samassa silmänräpäyksessä ovi sulkeutui takanani ja kymmenen tonnia rautaa lähti liikkeelle.

Myöhemmin, edettyäni sähköistetyn hirviön matkassa kaksikymmentä minuuttia, vaihdoin tapani mukaan bussiin. Ikävä kyllä, viisisataakutonen oli tänäänkin täynnä jo Pasilassa. Jaksan kyllä seistä tuon viidentoista minuutin matkan ajan Arabiaan, mutta en pysty ottamaan tietokonetta esille jatkaakseni kirjoittamista. Junamatkan aikana kirjoittaminen pääsee hyvin vauhtiin ja on sääli joutua keskeyttämään se heti alkuunsa. Varsinkin kun olen jo tottunut jatkamaan työskentelyä aina bussissa.

Tänä aamuna bussi oli täynnä alle kouluikäisiä, jotka istuivat kolme vierekkäin penkeillä. Seisoin bussin käytävllä poikakolmikon vieressä, joista yksi ihmetteli suureen ääneen, että äsken oltiin vielä Lehtisaaressa ja nyt ei edes tiedä missä. Kun hän samalla katseli ympärilleen, ajattelin tämän kysymyksen osoitetuksi kenelle tahansa matkustajalle. Jostain syystä vastasin pojalle. —Olemme Kumpulassa, sanoin.
—Humppulassa? alkoi poika toistella. En viitsinyt heti korjata virhettä, sillä hän näytti niin hämmentyneeltä, kun iso setä vieressä äkkiä puhui.

Poistuin bussista Arabiassa ja jätin pikkupojan ihmettelemään Humppulaa tai Kumpulaa, kumpi nyt oli omituisempi hänen mielestään.

ARS ELECTRONICA - osa 3

2006-09-03T17:18:00.000+03:00

Viimeinen päivä Itävallassa. Huomenaamulla aikaisin karistan kaupungin tomut jaloistani. Tällä hetkellä istun Lentos-taidemuseon ulkoterassilla Tonavan rannalla toipumassa päivän koettelemuksista. Kuuntelen naapuripöydästä suomalaisen harrikkakuskin keskustelua ystävänsä kanssa ja kirjoitan blogia.

Paikalliset tosiaan osaavat savuttelun taidon. Joka paikassa poltetaan tupakkaa. Turisti törmää savuun jo lentoasemalla matkatavaroita odottaessa, jossa ensimmäisenä tulee vastaa tupakoitsijoille tarkoitettu pöytä. Sen jälkeen huomaa, että polttaminen on kansallisesti suojeltu harrastus, sillä kaikkialla saa polttaa. Ainoita poikkeuksia taitavat olla julkiset liikennevälineet. Ravintolassa röökinpoltto ei muuten haittaisi, paitsi kun viereisessä pöydässä poltetaan jatkuvasti ja tuuli puhaltaa savut suoraan minun pöytääni.

Tänään sain otettua kontaktia mediataiteen suureen guruun, Erkki Huhtamoon. Olin seuraamassa samaa tilaisuussa Brucknerhausissa, jonka jälkeen näin hänet luentosalin edessä. Hänen luonaan oli muitakin innokkaita, mutta kärsivällisesti jonottamalla sain oman vuoroni. Huhtamo lupasi jutella kanssani seuraavan luennon jälkeen kahvilassa.

Kun viimeinen puhuja oli lopettanut, kiirehdin kohti kahvilaa. Huhtamo oli siellä kirjoittamassa sähköpostia, joten pyysin lupaa liittyä seuraan. Kun varttitunnin odottelun jälkeen olin ehtinyt esittää asiani, tuli tähänkin pöytään toinen suomalainen onnenonkija. Media Labin opiskelija, jonka kanssa muutama päivä sitten juttelin, tyrkytti itsensä samaan pöytään Huhtamon viereen. Hän yritti varastaa koko keskustelun, mutta sain kuitenkin sanottua oman asiani ja sen päätteeksi lähetettyä hänelle sähköpostia.

Huomenna aamulla kahdeksan aikaan olen jo matkalla Suomeen.

ARS ELECTRONICA - osa 2

2006-09-02T20:45:00.000+03:00

Tänään oli vuorossa matka maalle. Se tarkoitti retkeä St. Florianin luostariin hieman Linzin ulkopuolella. Paikalle oli järjestetty bussikuljetus, mutta kuljetuksen toimivuudesta voi olla monta mieltä. Busseja piti olla käytössä runsaasti, mutta meidät pantiin kuitenkin odottamaan lähes tunnin seuraavaa. Matka sujui ahtaudessa. Viimeiset painautuivat kiinni ulko-oveen, ehkä Tokion metrossa tutuksi tulleella tavalla.

Kannatti kärsiä. Luostari itsessään oli 1600-luvulta peräisin oleva valtava rakennuskompleksi korkealla vuorella täynnä upeita käytäviä ja saleja täynnä seinämaalauksia. Mutta varsinaisen yllätyksen antoi tapahtuman sisältö, sillä festivaalin tärkein anti tuntui keskittyneen juuri tänne. Kuuntelin koko päivän luentoja ja demonstraatioita.

Mielenkiintoisin oli Erkki Huhtamon esitelmä, jonka hän lomitti muutaman aiheeseen sopivan taiteilijaesityksen kanssa. Näihin animaatiota ja musiikkia yhdistäviin esityksiin toi syvyyttä Huhtamon historiallinen näkemys liikkuvan kuvan "arkeologiasta". Osan esiteltävistä teoksista olin nähnyt aikaisemmin, mutta tekijöiden käsissä ne saivat lisäulottuvuutta.

Varsinaisen jymymenestyksen luostarissa sai japanilainen mediataiteilija Toshio Iwai, jonka luentoa pakkautui kuuntelemaan niin paljon innokkaita, että sisäänpääsyä oli jo pakko rajoittaa. Itse istuin lattialla, kuten kymmenet muutkin, mutta jouduin tunnin kuluttua jo poistumaan.

Istun Linzin keskusaukiolla, paikassa, jossa on langaton nettiyhteys. Ilta alkaa hämärtyä, jalat ovat väsyneet. On aika suunnistaa hotellille lepäämään. Vielä huominen täällä, sitten matka takaisin Suomeen.

ARS ELECTRONICA - osa 1

2006-09-01T18:14:00.000+03:00

Seitsemältä aamulla lähdin Espoosta ja perillä Linzissä olin yhdeltä iltapäivällä. Huolimatta rämisevistä ja heittelevistä lentokoneista matka sujui ilman ongelmia. Pääsin lentoasemalta hotellille samassa taksissa muutaman suomalaisen seurassa, joista toinen oli Kiasman edustaja ja toinen mediataitelija.

Parhaillaan istun Linzin keskustorilla ulkona ruokailemassa. Torilla on langaton nettiyhteys, joten voin päivittää blogia täältä.

Ars Electronica on mittava tapahtuma. Suuri osa kävijöistä tuntuu olevan kansainvälisten taidefestivaalien kuraattoreita. Samassa hotellissa asuu australialainen nainen, jonka kanssa aamulla kävelin kaupungille. Hänkin on täällä etsimässä teoksia omaan näyttelyynsä kuten Kiasman Rastaskin.

Media Labin opiskelijoiden lisäksi törmäsin eilen vanhaan ystävääni, joka on pitkään ollut tekemisissä algoritmisen musiikin kanssa. Tänään en ole enää törmännyt uusiin suomalaisiin, kun olen kävellyt läpi näyttelyiden.

Alla olevaan taideteokseen mennään makaamaan. Valtavista kaiuttimista sängyn reunoilla tulee matalia ja korkeita ääniä.

Itävaltaan

2006-08-30T22:32:00.000+03:00

Huomenna torstaina on herättävä aikaisin. Olen lähdössä katsastamaan Ars Electronica -festivaalin Itävallassa Linzissä. Tänään oli Hesarissa aika iso juttu Media Labin esiintymisestä kyseisessä tapahtumassa. Minulla ei ole mitään projektia esillä, vaan menen pelkästään katsojaksi. Kirjoitan kommentteja Linzistä päivittäin.

Ahtautta

2006-08-29T12:09:00.000+03:00

Viikonloppu kului kaupungilla, kuntosalilla ja pianoa soittaessa.

Lauantaina pääsimme liikkeelle jo ennen puolta päivää. Autolla Kasarmitorin upouuteen tyhjään parkkihalliin ja kävely kohti Esplanadia. Kappelissa joimme kahvit ja nautin lasillisen Jägermeisteria. Sitten Suomenlinnan lautalle jonottamaan. Laituri oli täynnä turisteja ja muita matkaajia. Häät Suomenlinnan kirkossa olivat juuri alkamassa. Me mahduimme sekaan ilman kyynärpäätaktiikkaa. Suomenlinnan virallinen lautta oli poissa liikenteessä, ja korvaavissa vesibusseissa on jollain tapaa epämiellyttävää matkustaa. Matkalla tuli huono olo ahtaudesta, hapenpuutteesta, keinumisesta ja alkoholista.

Perillä katsastimme Heli Heikkisen näyttelyn Rantakasarmista. Heli maalaa suuria kuvia taivaasta. Teosten nimet viittaavat sairaalaan, kuolemaan, luopumiseen ja suruun. Ikävä kyllä, emme tällä kerralla saaneet suuria elämyksiä Helin pilvikuvista.

Takaisin tultiin toisella laivalla. Tällä kertaa matkustimme osan ajasta kannella, ettei tarvinnut kärsiä huonosta ilmasta. Väkeä oli vähemmän liikkeellä tähän suuntaan. Häät olivat vasta alkamassa.

Pääsimme kauppatorille ja kävelimme vähän matkaa Espaa pitkin. Äkkiä olimme törmätä jalkakäytävällä huomiota herättävään veistokseen. Sen houkuttelemina astuimme sisään Forsblomin galleriaan.

Alakerrassa oli Chris af Enehielmin suuria räiskyvillä väreillä tehtyjä maalauksia, joissa oli kuvattuna intialaisen näköisiä ihmisiä usein seksuaaliviritteisesti. Nousimme raput yläkertaan katsomaan italialaisen Mimmo Paladinon teoksia. Kadulle sijoitettu veistos oli saman tekijän. Keskityin lukemaan Paladinon teosten hintoja näyttelyluettelosta. Kallein oli yli kolmesataatuhatta ja muutamissa muissa oli hintalappuna puolet siitä.

Auto haettiin parkkihallista, kymppi maksettiin. Ajettiin kotiin, käytiin lepäämässä ja lähdettin kuntosalille. Kostea ja painostava ilma teki kierroksesta hikisen, mutta hyvä olo tuli silti yhtä kaikki. Seitsemän aikaan olimme kotona. Tytär saapui rokkikonsertista Kaisaniemestä yhdeltätoista.

En saa tätä sammumaan

2006-08-29T10:33:00.000+03:00

Nelosen ratikkaan nousi nainen, jonka kännykkä soi häiritsevästi Toreador-sävelmää. Hänellä oli puhelin kädessään, mutta ääni ei lakannut. Pian nainen hätäili kanssamatkustajille:

— En saa tätä sammumaan.
— Ota akku pois, vastasi vaimonsa kanssa matkustanut siisti mies.
— Miten sen voi ottaa, kun en saa tätä sammumaan?

Viimein puhelin hiljeni, kun soittaja kyllästyi. Nainen pyysi siistiä miestä auttamaan häntä ottamaan akun irti. Mies yritti, mutta ei onnistunut.

— Minulla on ollut samanlainen puhelin, puutuin puheeseen.

Yritin vääntää vanhanmallisen Nokian takakantta auki, mutta se oli tiukassa. Juuri ennen kuin minun piti jäädä ulos, sain kannen auki ja näytin naiselle, missä kohden akku on. Hän kiitti monisanaisesti.

Myöhemmin aloin epäillä koko episodin todenperäisyyttä, kun satakolmekakkosen bussiin nousi keltasolmioinen mies, jonka kännykkä soi samaa soittoääntä. Seurasin keltaisen solmion toimintaa ja olin varma, että hän ei saa kännykkää sammumaan. Kun soittoääni loppui, tiesin näytelmän olevan ohi.

Mutta miten hyvä performanssi olisikaan sellainen, jossa samalla kellonlyömällä ihmiset eri kulkuvälineissä esittäisivät saman esityksen:

- En saa kännykkääni sammumaan.

Kaikki muu on turhaa

2006-08-28T14:38:00.000+03:00

Mutta bussilla on sitten mukava matkustaa! Ehkä lopetan kaiken muun touhottamisen ja ryhdyn oikein urakalla kulkemaan busseissa?

Myöhästyin viisisataakutosesta Arabiassa himpun verran. Kun tulin ulos Media Labin rappukäytävästä, oli bussi juuri lähdössä pysäkiltä. Lähdin juoksemaan sen rinnalla kohti seuraavaa pysäkkiä, sillä tällä lyhyellä välillä on kahdet liikennevalot. Pääsin melkein seuraavalle pysäkille bussin rinnalla, mutta sitten se karkasi. Menetin tavallisen vuoroni, jonka avulla olen ehtinyt hyvin junalle Pasilaan. Mikä neuvoksi? Seuraava viisisataakutonen lähtee vasta kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Aikani haikailtuani hyppään pysäkille tulleeseen viiskakkoseen, tarkoituksena mennä sillä Jokeri-bussin reitille. Jokerin avulla pääsen Huopalahteen ja saatan sittenkin ehtiä kolmeatoista yli kolmen junaan.

Viiskakkonen kulkee pitkän matkan samaa reittiä kuin viisisataakutonen, mutta lähtee Käpylässä eri suuntaan. Kun viisisataakutonen kääntyy Koskelantietä Pasilaan päin, jatkaa viiskakkonen siitä Oulunkylään, jossa sen reitti yhtyy Jokeri-bussin kanssa. Reitin piti olla selvä.

Oulunkylään tultaessa jouduimme ukkossateeseen, mutta se ei haitannut minua, koska pysäkeillä on hyvät katokset ja vaihto pitäisi sujua samalta pysäkiltä. Oulunkylän asemaa lähestyttäessä näin Jokerin kääntyvän risteyksestä peräämme. Tässä kohden ei yhteisiä pysäkkejä kuitenkaan ollut, sillä viiskakkonen kiertää vanhan kirkon kautta ja Jokeri menee suoraan. En päässyt vaihtamaan vielä tässä enkä niin ollen luultavasti enää tavoittaisi perässä tullutta bussia. Luovuin toivosta ehtiä enää junaan.

Koska peli oli nyt selvä, minulla oli aikaa miettiä sopivinta vaihtopysäkkiä Jokeri-linjaan. Nyt ei ole enää kiirettä, joten ehdin juoda kahvit vaihdon yhteydessä. Muistaakseni vain Maunulan vanhalla ostarilla on tarjolla palveluja. Ei varmasti kahvilaa sielläkään, mutta voin ostaa kupin kahvia R-kioskilta.

Jäin siis pois Maunulan ostoskeskuksella. Edessäni starttasi juuri Jokeri, mutta en enää kiirehtinyt siihen. Sen sijaan katselin ympärille kahvilaa etsien. Ostoskeskuksen takana lastaussillalla istuskeli turkkilaisen näköinen pitserianomistaja tuijotellen tylsästi pysäkille. Vanha ostari oli rapistunut, sisällä huokui tyhjyys. Näyteikkunoita oli peitetty, kun kannattamattomat liikkeet on lopetettu. Ravintolan ovi vilkkui käytävän päässä, mutta kahvilaa ei näkynyt. Kävelin takaisin ulos, ostin kioskin luukusta itselleni kupin haaleata kahvia pahvimukissa sekä vesipullon.

Roskiksen kansi pöytänä seison betoniportaiden yläpäässä nauttimassa kahvitaukoni antimista, kunnes tulee aika lähteä.

Taiteiden yössä

2006-08-28T11:29:00.000+03:00

Torstaina kävimme Taiteiden yössä. Seuraavana päivänä väsytti, sillä menin myöhään nukkumaan ja kolmen aikaan yöllä heräsin. Olin tavannut vanhan tutun, ja tämä tapaaminen piti minua valveilla.

Kävimme katsomassa Universum-teattereiden avointa näytössarjaa Betania-talolla ja Venus-teatterin perustaja, ohjaaja ja näyttelijä Marja Silde jutteli kanssani pitkän tovin. Minulla on Silden kanssa yhteistä taustaa harrastajateatterista kahdeksankymmentäluvun alusta mutta sen lisäksi muutakin. Marja eli Malla seurusteli aikoinaan usean vuoden ajan parhaan ystäväni kanssa.

Mallan kanssa keskusteltua tulivat vanhat ajat taas mieleen. Taiteen tekemistä, teatteria, esiintymistä. Kumma kyllä, viime viikot ovat muutenkin olleet entisen taitelijaelämän mieleenpalauttamista. Myös Amorph-festivaalien performanssiesitykset herättivät mukavia muistoja. Ehkä taiteen tekeminen on ollut tapetilla siitä lähtien, kun ymmärsin olevani taas vapaa valitsemaan tekemiseni. Miksi en alkaisi esiintyä, jos kerran haluan ja minulla on siihen taitojakin? On turhaa kieltää tätä puolta itsessäni, kun se ainakin ennen oli kovin tärkeä. Toinen kysymys tietysti on se, millaista tuo esiintyminen nykyään voisi olla. En ole enää parikymppinen ja turhat kuvitelmat tähteydestä ovat kadonneet.

Amorph06 - osa 2

2006-08-25T12:14:00.000+03:00

Oli mukava nähdä Esa Kirkkopellon nykykäsityksiä esitystaiteesta. Hänen koollekutsumanaan Nälkäteatteri esitti Betaniatalossa teoksen nimeltä Toisissa tiloissa. Nälkäteatteri ei esittänyt perinteistä teatteria, sillä se ei sisältänyt muuta puhetta kuin eri osioiden esittelyt. Performanssiksi se taas oli kovin vähän käsitteellinen. Ruumiillisuuden ja fyysisyyden korostuminen sai teoksen muistuttamaan enemmänkin nykytanssia.

Toisissa tiloissa -esityksessä oli mukana yksitoista nuorta näyttelijää sekä ryhmän kokoonkutsujaksi esittäytynyt Kirkkopelto. Reilun tunnin esitys koostui kahdeksasta osasta, joita kutsuttiin harjoituksiksi. Teos sisälsi jotakin kohtia, jotka enkä oli tarkoitettu rohkeiksi. Tällaisessa performanssikontekstissa ne eivät kuitenkaan hätkähdyttäneet. Erään harjoituksen aluksi kerrottiin lattialla makaavien kolmen näyttelijän olevan vain ruumiita, pelkkää lihaa. Kaksi muuta alkoi läpsäytellä heitä pitkillä puusauvoilla. Toiseksi viimeinen harjoitus oli nimeltään Kultapiisku. olivat lavalla alasti. Kymmenen minuutin ajan kolme mies- ja kolme naisnäyttelijää temppuili alasti kultapiisku-kasvin kanssa. Viimein kasvi oli saatu jalkoihin ja sitten oli aika poistua estradilta. Yksi kerrallaan esiintyjät ottivat oksan käteensä ja esittelivät sen yleisölle kuin kukitetut voittajat urheilukilpailuissa ja astuivat ulos ovesta.

Esa Kirkkopelto on Suomen filosofisen teatterin suuri maestro. Toisissa tiloissa -esitys oli fyysistä, abstraksia. Mieleeni tulivat nimet Beckett ja Artaud. Mutta mitä annettavaa tällä fyysisellä, sanattomalla teatterilla on nykypäivässä? Mistä Kirkkopellon esitys puhuu? On kaunista katsoa nuoria treenattuja näyttelijöitä, mutta riittääkö se sanomaksi? Ihmisen vartalo ja fyysisyys ovat olemassaolomme perustaa, nyt ja aina, siinä on tietysti tärkeä ja ikuinen totuus. Mutta voisiko nykykatsojalle sanoa jotain muutakin? Jotain uutta.

Uuteen pyrki ainakin Lauri Luhta, joka esiintyi Nälkäteatterin jälkeen. Hän pyrki voimaperäisesti olemaan merkittävä käsitetaiteellinen tekijä. Mutta ironisoidessaan kaikkea ja myös itseään hän hukkui taideteorioidensa uumeniin. Luhdan tarkoituksellisen sotkuinen olemus ja epävarma esitys oli outoudessaan aluksi kiinnostavaa: miten hän vielä nolaa itsensä? Jaksoin seurata esitystä puolen yön korvilla puolen tunnin ajan. Kun vaihtoehtona oli lähteä oluelle kapakkaan, painoi vaa'assa Luhdan hyväksi sentään savuttomuus. Ja olihan hänellä hyviä ääniä miksauspöydässään. Mutta nälkäteatterin kauniiden ja nuorten näyttelijöiden jälkeen ei Luhdan esityksen rapistuneisuus enää oikein purrut.

Amorph-festivaalin linkki:
http://amorph06.muu.fi/index2.fi.html

Amorph06 - osa 1

2006-08-24T16:15:00.000+03:00

Join sitten ilmaiset lasilliset punaviiniä ja taisi samaan syssyyn mennä pieni lasi valkoistakin. Amorph-festivaalin avajaiset pidettiin viime viikon keskiviikkona kahdessa galleriassa Helsingissä. En löytänyt niistä sellaista vauhtia kuin olin performanssifestivaalilta odottanut. Mutta viini sentään maistui. Ja sen ansiosta kolmas näyttelykohde alkoi jo vaikuttaa tosi kiinnostavalta.

En ole aikaisemmin käynyt Muun uusissa tiloissa Lönnrotinkadulla. Nyt siellä Hietalahden torin laidalla ovat vierekkäin Muu ja Kuvataide- akatemian galleria. Kulmat näyttävät suosituilta oman alani ihmisten parissa. Ihmekös sitten, että metsästin keväällä työtilaa samalta seudulta.
Olin paikalla viittä viisi, kun avajaiset oli ilmoitettu alkavaksi tasalta. Molemmat Lönnrotinkadun galleriat olivat vielä kiinni ja avajaisvieraat seisoskelivat kadulla. Odotin muiden seurassa, kunnes ovet tultiin avaamaan. Sisältä kuului pahaenteistä vinkunaa, mutta rohkaisin silti mieleni ja astuin sisään luotettavan näköisen herrasmiehen perässä.

Muun galleriassa tosiaan vinkui. Esitteen mukaan kysymyksessä oli italialaisen Daniela de Paulisin näyttely Invisible Cities, jonka nimi on otettu Italo Calvinon samannimisestä romaanista. Näyttelyteksti sisälsi otteita romaanista sekä taiteilijan selvityksen työnsä tarkoituksesta. Teokset kuulemma viittaavat Uuten Talouteen, virtaavaan (fluid) kapitalismiin. Näyttely koostui kahdesta vastakkaiselle seinälle heijastetusta videosta sekä valkoisiksi maalatuista maitopurkeista. Toisessa videossa kuvattiin juuri samaisia purkkeja ja toisessa näytettiin maisemia konttisatamasta. Taiteilijan mielestä globaali kapitalismi alkaa hiljalleen vaikuttaa myös kaupunkisuunnitteluun, siten että myös ympäristömme pitää olla helposti pakattavaa ja siirrettävää. Kuin maitopurkki.

de Paulisin toteutus ei vakuuttanut minua. Näyttelyn äänimaisema oli haluttu tehdä mahdollisimman ärsyttäväksi. En kuitenkaan kokenut vinkuvan ja vihlovan äänen millään tavalla kuvastavan globaalia kapitalismia. Häly häiritsi katsomiskokemusta, mutta ehkä näin oli tarkoituskin. Minut se kuitenkin sai lähtemään tilasta pikaisesti. Heti, kun olin saanut viinisäiliöstä valutettua itselleni lasillisen hyvää Cabernetia.

Kuvataideakatemian tilassa oli myös esillä videoita. Kysymyksessä oli Lucy Cashin teoksia. Verhon taakse päästyäni katselin hetken seinän kokoiseksi projisoitua modernin tanssin esitystä tai harjoitusta. Pian taitelija tuli keskeyttämään videon, sillä hän halusi tahdistaa molemmat projektorit käynnistymällä ne samalla hetkellä. Koska video ei alunperinkään herättänyt intohimojani, päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kävellä ulos näyttelytilasta.

Festivaalin avajaiset oli ilmoitettu tapahtuvaksi vielä kolmannessakin galleriassa, Maa-tilassa. Tämä tähän asti tuntematon paikka löytyi Bulevardin toiselta puolelta, osoitteesta Albertinkatu 19. Kadun puolella seisoskeli pieni joukko ihmisiä, joten päättelin sisäänkäynnin olevan juuri siinä, kellariin johtavien portaiden yläpäässä. Lieneekö syynä nauttimani viinilasilliset, mutta tämän tilan teokset tekivät minuun vaikutuksen. Kellarinomaisessa tilassa oli kaksi pitkänomaista, seinään asti ulottuvaa pöytää. Pöytien seinänpuoleiseen päähän oli asetettu videoprojektorit ja toiseen päähän yksi tuoli pöytää kohden. Istuin tuoliin katsomaan neljän metrin päässä olevia videoita. Projektoreiden videojohdot oli laitettu kulkemaan pöydän päällä ja ne laskeutuivat katsojan edessä lattialle. Istuessani tuoliin asettui videojohto suoraan jalkani alle.

Tämä ranskalaisen Claire Ingrid Cottanceaun teos oli myös sisällöllisesti nautittava. Teos oli kuvattu videokameralla, joka oli asetettu jalustalle Utsjoella autotien varteen. Kamera oli asetettu kuvaamaan kahden sekunnin otoksia joka kymmenes minuutti. Tuloksena oli suurimman osan ajasta staattisen näköistä kuvaa, jota täplittivät silloin tällöin kameran eteen osuvien autojen valot. Samaan tilaan katsojan taakse oli asetettu kaiuttimet, joista kuului autojen pätkittäiset äänet.

Teoksen kokonaisvaikutelma oli imaiseva. Kaksi vierekkäistä videoprojisointia olivat kuin kaksi silmänaukkoa, joiden läpi pystyi saamaan suorana yhteyden tuhannen kilometrin päähän pohjoisen maisemaan. Kiinnostava yksityiskohta oli videojohto, joka kulki katsojan jalkovälista pöydän päällä kohti projektoria. Kauas seinälle heijastettu teos tuntui samalla olevan katsojan sylissä.

Teoksen ranskalainen tekijä löytyi galleriatilan ulkopuolelta. Lähtiessäni kiitin häntä teoksesta ja kerroin, että olisin voinut istua tunnin katselemassa pohjoista maisemaa. Jälkeenpäin minusta tuntui, että tietoisuus tekijän kansallisuudesta saattoi vaikuttaa kokemukseeni. Teos vaikutti siltä, kuin tekijä olisi halunnut välittää katsojille ihmetyksensä tyhjyydestä ja pimeydestä, tapahtumattomuudesta. Hän onnistui. Samalla hän sai kerrottua jotain minunkin kokemuksestani.

Kokonaisuudessaan olin hieman pettynyt festivaalin avanneisiin näyttelyihin. Vaikka näyttelyn esittelyteksteissä puhutaan performanssista, näimme vain videoita ja installaatioita. Missä oli elävä ihminen? Jos halutaan käyttää sähköistä mediaa, on siihenkin olemassa muitakin välineitä kuin video. Missä olivat tietokonetta hyödyntävät teokset?

Taidehallissa ja Amos Anderssonilla

2006-08-23T12:32:00.000+03:00

Kävin armaani kanssa eilen parissa näyttelyssä. Jyrki Parantaisen teoksia oli esillä Amos Andersonilla ja Wolfgang Tillmansin teoksia Taidehallissa. Molemmissa oli pelkästään valokuvia. Voiko kaksi näyttelyä olla niin erilaisia?

Amos Anderssonin taidemuseo ei ole koskaan herättänyt innostustani. Näyttelytilat vaikuttavat jotenkin repaleiselta ja ahtaalta. Varsinainen näyttelysali on jaettu kahteen kerrokseen, jossa isommille kuville on varattu hallimainen alakerta kun taas pienemmät voi sijoittaa hallia kiertävälle parvelle. Näyttelysalin lisäksi teoksia on käytävässä sekä yhdessä ikkunallisessa huoneessa. Hissillä pääsee yläkerroksiin, jossa yleensä on jokin muu näyttely. Mikä museossa sitten häiritsee? Ehkä tilassa näkyy se, että taloa ei ole rakennettu taidenäyttelykäyttöön vaan asunnoksi. Toisaalta tavalliselle kävijälle herää epäilys, että syy viihtymättömyyteen onkin museon taidekäsityksessä. Jokin museon olemuksessa viestittää siitä, että täällä pyritään pönäkkään arvokkuuteen. Taideteosten ja yleisön kannalta se saattaa olla huono valinta.

Parantaisen näyttely tuntui puuduttavalta. Usein olen pitänyt isoista valokuvista, mutta Parantaisen kuvat olivat jopa vastenmielisiä. Päällimmäiseksi vaikutelmiksi jäi keinotekoisuus, muovisuus. Ehkä taitelija pyrkii niin kovasti näyttävyyteen, mahtipontiseen taiteellisuuteen, että teoksista tulee jo tyhjiä. Näyttelyssä on esillä lähes pelkästään seinän kokoisia teoksia, joissa kaikissa on sama teema tai metodi. Niissä varsinaisen valokuvan päälle on vedetty numeroituja viivoja kuin entisajan koulujen opetustauluissa. Viivojen toinen pää osoittaa kuvattuun henkilöön ja toiseen päähän on kirjoitettu sanoja kuten tunnetiloja tai päivämääriä. Muutamasta kuvasta ihminen puuttuu ja kohteena on rapistunut uima-allas tai rakennus.

Yläkerrokseen tai parvelle Parantainen oli asettanut esille valokuvia vanhoista puupiirroksista. Jokaisessa piirroksessa oli ollut jonkinlainen repeämä, joka nyt valokuvan keinoin toistettuna näyttäytyy erilaiselta kuin alkuperäinen. Oli vaikea ymmärtää, miksi Parantainen oli kuvannut Gustav Dorelta näyttäviä puupiirroksia ja pannut niitä omalla nimellään esille. Halkeamien taiteellinen anti ei välittynyt.

Taidehallin näyttely on toista maata. Saksalainen Wolfgang Tillmansa toi esille aivan toisenlaista taidekäsitystä kuin Amos Anderssonilla. Moninaisuus, suuri ja pieni yhdessä, ihmiset ja elämä. Lontoossa asuvalla taiteilijalla on esillä kaikenlaisia valokuvia parimetrisistä aina kotialbumikuviin asti. Valokuvan nimikkeen alle on sitä paitsi kelpuutettu monenlaista kuvaa. On sekavannäköistä mustavalkoista kuvaa juhlivista ihmisistä, on pelkkiä väripintoja, myös sanomalehtileikkeitä. Näyttelystä ei välity yhtä ainoaa sanomaa, mikä on katsojalle vapauttavaa. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu ja tasapainoinen. Tällaisesta näyttelystä poistuu hyvilä mielin. Suosittelen.

Savupilven jälkeen

2006-08-22T11:03:00.000+03:00

ILMA ON TAAS yhtä hikinen kuin eilenkin aamulla. Tänään ei vielä tunnu savunhajua, mutta eiköhän sekin riemu iltapäivään mennessä saada kokea. Bussikuski ajaa kuin viimeistä päivää Käpylän läpi, mutta liikennevalot sentään otetaan lain mukaisesti. Intiankadulla hän joutuu ikävästi vähentämään vauhtia, kun mäen alla on hidasteita. Ei sittenkään, emme jarruta tässä, vaan ajamme suoraan läpi. Radiossa soi Rivers of Babylon. Ja lujaa.
     Tänään unohdin ottaa lukulasit mukaan. Miten kummassa tulen selviämään kirjapinosta? Ainakin eilen lasit olivat välttämättömät, mutta ehkä olin silloin väsyneempi. Hassua, miten lukeminen alkoi tuntua nautittavalta vasta iltapäivällä, kun työaikaa oli jäljellä enää tunti. Hain hyllystä sylillisen kirjoja pöydälleni. Miten käynee tänään?
     Tänään käy niin, että istun työpöytäni ääreen Aralis-kirjaston lukusalissa, tarkistan sähköpostini ja heitän sitten jalat pöydälle jatkaakseni bussissa alkanutta kirjoittamista. Jarkko Suomisen kirjoittama Koneen olemus odottaa pöydällä. Sen vieressä on Mikko Lehtosen Post Scriptum, jonka alla kurkistelee Charlie Geren Digitaalinen kulttuuri. Myös eilen koottu hyllystä kerättyjen lista vaikuttaa kiinnostavalta.
     Mutta en ryhdy vielä näihin. Ensin haluan kirjoittaa.

Puhuimme eilen armaani kanssa, että tänään lähdetään käymään muutamassa näyttelyssä. Ainakin taidehalli on ohjelmassa ja Amos Anderson. Mutta missä on Ismo Kajanderin uusi näyttely?
     Netistä oli vaikea löytää haluttua tietoa. Luin äskettäin lehdestä arvion Ismo Kajanderin uudesta näyttelystä, mutta ainakaan kotisivuillaan hän ei mainitse siitä mitään. Google ei myöskään löytänyt näyttelyä taiteilijan hakusanalla. Pitkän etsimisen jälkeen löysin sen paikaksi sitten galleria Krista Mikkolan.
     Selasin erilaisia näyttelyluetteloja netissä vain huomatakseni, että sanomalehdissä ne ovat paljon paremmassa muodossa. Ainakin Nyt-liitteen menoja esittelevät nettisivut ovat sotkuiset ja täynnä sälää. Löydettyäni oikeat valikot sain viimein listan Helsingin gallerioiden tarjonnasta. Paljon hyvää löytyi ja jokunen tuttu.
     Vanha tuttavuus Heli Heikkinen on näköjään juuri avannut näyttelyn Suomenlinnan rantakasarmissa. Tällä kertaa en saanut kutsua kuten kolme vuotta sitten galleria Katariinaan. Rantakasarmin sivuilla on tieto näyttelystä, vaikka väärässä kohdassa. Avajaiset olivat viime viikolla, mutta Helin näyttely on edelleen kohdassa Näyttelyt/Tuleva ohjelma.
[ Suomenlinnan Rantakasarmi]
      Heli maalasi kolme vuotta sitten merimaisemia, ilmeisesti ateljeensa ympäristöstä Pukkisaaresta. Oli mukava yllätys lukea Taidemaalariliiton verkkomatrikkelista, että hänellä on ollut näyttelyjä vuosittain. Viime vuonna hän piti näyttelyn Tampereella, galleria Saskiassa ja sitä edellisenä Helsingissä ja Raumalla. Tämänvuotisesta näyttelystä löysin Rantakasarmin sivuilta esittelykuvan. Tässä öljyväreillä tehdyssä maalauksessa on taivasta ja pilviä, joten kolme vuotta sitten näkemäni linja jatkuu. Mutta samalla uusi teos tuo muistumia Helin alkutaipaleen abstrakteista töistä parikymmentä vuotta sitten. Kävin silloin hänen debyyttinäyttelyssään Strindbergin galleriassa, kun Hesarista olin lukenut ylistäviä lauseita. Suurikokoisissa maalauksissa hallitsevana olivat muistini mukaan tummat värit ja ovaali muoto.

Netin selaaminen on joskus kuin istuisi rautatieasemalla koko päivän. Hulinaa ja hälinää on väsyttävyyteen asti. Ilmoituksia siellä ja kuulutuksia täällä. Ihmettelet yhtä ja tarkkailet toista. Paljon kansaa kulkee ohitsesi valtavassa tilassa, mutta kenenkään kanssa et pysty vaihtamaan sanaakaan. Kymmenessä minuutissa olet väsynyt ja valmis lähtemään mihin tahansa, kunhan vain pääset rauhaan.

Huolestunut julkaisija

2006-07-05T13:47:00.000+03:00

TÄNÄÄN TARKISTIN, ETTÄ Google ei löydä blogiani. Ryhdyin siis muutamiin toimenpiteisiin. Lisäsin blogin osoitteen suomalaiselle blogilistalle. Panin tänne sivulle mittarin, jonka avulla näen kävijät.
Olen kirjoittanut tänne helmikuusta asti, mutta tähän mennessä en ole piitannut näkyvyydestä. Olen kyllä lähettänyt kouralliselle ihmisiä osoitteen, mutta muuten olen ollut hissukseen. Nyt puolen vuoden varovaisen alun jälkeen tilanne muuttuu. Blogilistalle liittymisen avulla yritän saada Googlen löytämään sivuston. Mittarin avulla seuraan, lukeeko tätä kukaan.

Hellettä

2006-07-05T11:58:00.000+03:00

LÄMMINTÄ PIISAA. NIIN pitääkin. Heinäkuu on eri asia kuin helmikuu. Sen tietää jo siitäkin, että vielä illalla seitsemän aikaan paistaa aurinko kuumasti. Tätä emme olisi osanneet kuvitellakaan tammikuussa.

Helsinkiin on saatu uusi taideteos. Päivittäisen kulkureittini varrelle Kampin aukiolle on ilmestynyt vesiallas. Se on lähes sata metriä pitkä ja vain parikymmentä senttiä leveä. Allas koostuu oikeastaan kolmesta osasta, joiden välillä vesi virtaa, käyden välillä katutason alapuolella. Altaan alkupäässä on nokka, josta vesi lorisee ensimmäiseen altaaseen. Kuljettuaan sadan metrin matkan se päätyy entisen linja-autoaseman päässä kadussa olevaan poistoaltaaseen. Teos on mittasuhteiltaan suuri, mutta se on sijoitettu huomaamattomasti uuden aukion laidalle.Ehkä se on kuitenkin tarkoitettu vain suihkulähteeksi eikä taideteokseksi. Mutta erikoinen muoto ja huolellisesti suunnitellut suuttimet ja altaat viittaavat taidekontekstiin. Altaan materiaali on valmiiksi ruostunutta rautaa, joka värjää vedenkin ruskeaksi.

Lasipalatsissa

2006-06-29T11:36:00.000+03:00

Helsinki on täynnä lentäviä pölypalloja. Taitavat olla lehmuksen siemeniä. Puita on keskustassa aika paljon, joten näin siementen kypsymisaikaan kaupungin ilma on tupaten täynnä valkoisia hahtuvapalloja. Ne lentelevät kevyesti tuulen mukana sinne tänne.
Muuten kadut ovat täynnä kahvilan pöydistä varastelevia lintuja. Ja tungettelevia rahankerääjiä. Eilen täällä Java-kahvilassa istuessani seurasin molempien toimintaa. Kahvilan ovessa on lappu, jossa kehotetaan varomaan lintuja terassilla. Kahvila ei vastaa ruokailijoille aiheutuneesta häiriöstä. Ikkunapöydän ääressä sain seurata nuoren miehen joutumista pulun uhriksi. Hän vei kanasalaattilautasensa ulkopöytään ja istahti selaamaan kirjaansa. Mies ei huomannut pulua, joka istahti pöydälle häntä vastapäätä. Mieleni teki koputtaa ikkunaan, jotta lintu ei ehtisi tehdä tepposiaan. Eläin oli kuitenkin nopeampi. Se nappasi lautaselta palasen kanaa. Vasta kun se lähti kiikuttamaan saalistaan pois, havahtui ruokailija ja alkoi hätistää lintua kauemmas. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Mies siirtyi sisälle lautasineen. Samaan aikaan katselin Punaisen Ristin rahankerääjää, joka ei ollut yhtään vähemmän häirikkö. Nuori mies pysäytteli ihmisiä juoksemalla heidän vieressään pitkiä matkoja eikä luovuttanut, vaikka uhrit kävelivät pois päin. Kerääjä oli pukeutunut huomiota herättävään asuun ja hän metsästi lähinnä nuorten naisten huomiota. Merirosvohuivi päässä, käädyt kaulassa ja silmät meikattuina hänellä oli rockmuusikon image.

Muuallakin on puluja. Vuosi sitten tammikuussa Malagassa lenteli vanhan kaupungin torilla paljon kyyhkysia. Mutta niistä ei ollut haittaa.

Täällä Helsingissä on mainostoimisto keksinyt uuden tavan mainostaa: Mannerheimintietä pitkin kulkee letkassa joukko pyöräilijöitä, joiden tavaratelineelle on kiinnitetty suuri purjeen tapainen kangas. Kankaassa mainostetaan Blue 1 -lentoyhtiötä. Mainos on näkyvä, ja kuten niin moni muukin mainos, herättää minussa vastenmielisyyttä. Kesäiseen kaupunkiin tuollainen humoristinen tempaus kuitenkin sopii. Eilen pyöräilijöitä oli ainakin viisi, tänään vain kolme. Kuuluuko se kampanjaan vai onko pula työvoimasta?
Sama meikattu Punaisen Ristin rahankerääjä ilmestyy tänäänkin, mutta ilman huivia. Onko SPR puuttunut pukeutumiseen? Ei, koska korut ja kaularengas ovat jäljellä. Tänään ei terassilla näy varastelevia puluja, mutta kahvilan sisään eksyy taas varpusia. Nyt en kuitenkaan näe niiden ulostavan pöydälle.

Hemminki ja Hilma

2006-06-28T12:13:00.003+03:00

Millainen mies Hemminki lopulta oli? Minä opin tuntemaan äitini isän vasta, kun hän oli jo vaari-iässä. Mutta nuoruudessaaan, 1910-luvulla, Hemminki teki uraa pahamaineisessa Sörkän vankilassa. Onneksi hän vietti aikaansa lähinnä kaltereiden ulkopuolella, vanginvartijana. Hilman hän löysi Helsingistä. Tämä Tuusulan tyttö kävi talvet kaupungissa ompelijaopissa, mutta joutui kesäisin palaamaan Fallbackaan maatilan töihin.

Sata vuotta sitten helsinkiläisten nuorten oli tapana kävellä Espalla, kuten nykyäänkin. Isossa joukossa tuttavuuksia on helppo solmia. Viime vuosisadan alussa kadun varrella oli valokuvaamoja, joissa pistäydyttiin vaikkapa kihlausta juhlistamaan kuten ylläolevassa kuvassa. Vuonna 1917 nämä kaksi nuorta solmivat avioliiton. Hemmingillä oli vakituinen ja varma työpaikka vankilassa ja Hilma ompeli vaatteita ja kävi myymässä niitä Kaartin hallin kauppiaille, joten toivoa tulevaisuudesta oli olemassa.

Mutta maailmansota oli meneillään ja Suomessa käytiin oma kamppailu, kansalaissota. Tammikuussa 1918, kun punaiset olivat ottaneet koko kaupungin hallintaansa, synnytti Hilma tyttölapsen. Minun onnekseni lapsi jäi henkiin ja perhe pärjäsi, vaikka samana keväänä kaiken myllerryksen päätteeksi vaari erotettiinkin vakituisesta työpaikastaan.

Miksi Hemminki sitten alunperin muutti Helsinkiin eikä jäänyt Nastolaan, jossa isoveli vielä viljeli Kuraston torppaa Koiskalan kartanon mailla? Se oli varmaan Maria-sisko, joka sai hänet uskomaan, että maatalous on vanhanaikaista eikä enää elätä. Vuonna 1906 Hemminki oli saanut päätökseen opintonsa Latokartanon maatalousoppilaitoksessa ja yritti sitten joitakin vuosia toimia eri kartanoissa työnjohtajana. Työ ei ollut järin innostavaa. Mutta Maria-sisko oli muuttanut Helsinkiin. Hän asui Katajanokalla miehensä Kalle Lindströmin kanssa, joka toimi poliisina. Kylässä käydessään Hemminki sai ajatuksen. Järjestyksenpitäjiä tarvitaan aina, varsinkin levottomina aikoina. Niinpä vuonna 1913 hän otti vastaan toimen vanginvartijana Helsingin keskusvankilassa, Sörkässä. Asunto löytyi pian lähistöltä, Kulmavuorenkatu seitsemästä.

Viisi vuotta kului ankarassa työympäristössä. Löytyi seurustelukumppani, jonka kanssa perustettiin perhe laitakaupungille Sörnäisiin. Hemminki täytti kolmekymmentäviisi. Sitten, juuri ensimmäisen lapsen synnyttyä, katkesi lupaavasti alkanut ura valtion palveluksessa. Kun kansalaissota päättyi punaisten tappioon toukokuussa 1918, kysyttiin kaikilta valtion työntekijöiltä, kannattaako tämä punaisia vai valkoisia. Hemminki ei ollut aktiivinen työväenliikkeessä, mutta sanoi olevansa mielummin työväen kuin porvareiden puolella. Ja suurten puhdistusten aikaan rehellisestä mielipiteestä rangaistiin lähtöpasseilla. Vankilan pöytäkirjoihin erottamisen syyksi kirjattiin "yhteistoiminta kapinahallituksen kanssa".

Hemmingin ja Hilman elämä sujui kuitenkin ilman valtion leipääkin. Vallilassa asuttiin, saatiin kolme lasta, kestettiin toinenkin sota. Hemminki teki Helsingin satamissa kunnostustöitä ja joutui välillä tilapäistöihin. Kolme lasta kasvoivat aikuisiksi ja perustivat omat perheensä. Vanhoilla päivillään Hemminki innostui puutarhanhoidosta, olihan hänellä alalle koulutus. Mökki Vallilan siirtolapuutarhan alueella muodostui toiseksi asunnoksi. Kun vanhin tytär meni naimisiin, toimi se jonkin aikaa nuoren parin ensiasuntona.

Kuvissa Hemminki lastenlastensa kanssa. Yläkuvassa 1950-luvulta mukana Timo ja alemmassa, joka on otettu 1960-luvun alussa, hymyilevät Hilman ja Hemmingin edessä Pekka ja Juhani.

Johannes ja siskonsa Maiju

2006-06-13T10:15:00.000+03:00

OIKEASTAAN PIDÄN TUOSTA savolaisesta ukosta, isoisästäni Johanneksesta, joka lähti yli sata vuotta sitten Karjalaan etsimään leveämpää leipää. Eihän nyt Savon syrjäisimmillä nurkilla riittänyt elantoa kokonaiselle perheelle. Pielaveteläisen Jahvetin lapset saivat vuorollaan häipyä ahtaasta Tuovilanlahden savupirtistä kuka minnekin, heti kuusitoista täytettyään.

Ensimmäisenä lähti vanhin sisko Maiju. Juuri hän keksi, että on mentävä kauemmaksi kuin Kuopioon. On lähdettävä uuteen kultamaahan, Karjalaan, jossa rautatie oli juuri tuonut valtavat metsäalueet helposti saataville. Maiju asettui Viipuriin. Johannes tuli perässä muutaman vuoden kuluttua ja löysi itselleen paikan maaseudulta, Antrean asemalta. Nuorempi veli Taavetti pääsi opiskelemaan Viipurin kanttori-urkurikouluun. Armi ja Miina tulivat sitten myöhemmin, kun rippikoulut oli käyty.
No Maijuhan ryhtyi ompelimon pitäjäksi ja muutti oikein pääkaupunkiin. Viipuri sai jäädä. Naimisiin Maiju ei koskaan viitsinyt mennä, sillä Helsingin Töölössä riitti ompelimon omistajalle tarpeeksi ohjelmaa muutenkin. Ja olihan siinä Miina-siskon tytär hoidokkina ja ompelijaopiskelijana. Kaukana Kuopiossa piti käydä säännöllisesti edesmenneen Hilda-siskon tyttäriä tapaamassa. Nämä tyttäret eivät olleetkaan mitä tahansa poropeukaloita, vaan hoitivat naimattomina keskenään Inkilänmäen maatilaa koko ikänsä. Ja Kuopiossa käydessä saattoi Maiju piipahtaa myös tapaamassa Taavetti-veljeä, joka oli lähtenyt Viipurista ja ottanut kanttorin viran läheltä syntymäkotia, Maaningalta. Mutta Viipuriinkin oli Maijun pidettävä yhteyttä. Johannes-veli asui siellä, oli perustanut perheen ja toimi appensa sahalaitoksella metsänostajana. Nuorin sisko Armi toimi hierojana.

Omat paikat

2006-06-12T23:58:00.006+03:00

NETTIKARTAT OVAT HYVIÄ olemassa. Niiden avulla voin määrittää itseni. Tällä kertaa kerron, mistä sukuni on kotoisin, kuten myös sen, missä itse vietän arkipäivääni armon vuonna 2006. Sinä lukijani saat tehdä osan selvitystyöstä klikkaamalla kartta- ja satelliittikuvalinkkejä. Pääset käsiksi Kansalaisen Karttapalvelun karttoihin ja Googlen satelliittikuviin.
     Isän puoleisia esivanhempia on asunut vuosisatojen ajan Savossa. Noin sata vuotta sitten paikka hylättiin ja lähdettiin etsimään parempaa elämää Karjalan kannakselta. Isäni isä Johannes, minun isoisäni, syntyi silloisella Pielavedellä, Tuovilanlahden kylällä vuonna 1881. [Tuovilanlahti Kansalaisen karttapaikassa] [Google-map]. Isäni äidin, mummoni Ida Marian, syntymäpaikaksi on merkitty Pieksämäki vuonna 1890. [Kansalaisen karttapaikka] [Google-map]. Äitini suku on kotoisin etelä-Suomesta. Hänen isänsä, vaarini Hemminki, syntyi Kuraston torpassa Nastolassa, Koiskalan kartanon mailla vuonna 1883. [Kansalaisen karttapaikka] [Google-map]. Äitini äiti, mummoni Hilma, syntyi Fallbackan tilalla Tuusulan Hyrylässä vuonna 1891. [Kansalaisen karttapaikka] [Google-map].
     Äitini syntyi Helsingissä, jonne Hemminki oli muuttanut saatuaan työpaikan vanginvartijana Sörkässä. [Kartalla] [satelliittikuva]. Isäni syntyi Viipurissa, nykyisen Venäjän alueella. [Kartalla] [satelliittikuva].
     Minä olen syntynyt Helsingissä [satelliittikuva], mutta minut tapaa nykyään parhaiten melomasta Espoon rannoilla tai kuntosalilta Matinkylästä.

Lähtö Orivedeltä

2006-06-11T23:29:00.000+03:00

PARI YÖTÄ SITTEN näin unen. Unessa oli äitini, joka osallistui johonkin seremoniaan kirkossa. Kysymyksessä saattoi olla avioliiton vahvistaminen, mistä juuri tänään kuulin seurakuntaihmisten puhuvan. Äiti oli salin toisessa päässä ja toimitusta johtava henkilö keskellä salia. Kun pappi pyysi äitiä hakemaan todistuksen tilaisuuteen osallistumisesta, lähti äiti vahingossa kulkemaan minua kohti. Minä vinkkasin hänelle, että pappi seisoo salin keskellä. Äiti kävi noutamassa paperin, mutta tuli sitten minua kohti. Hän oli tulossa halaamaan minua. Heräsin, ennen kuin kosketimme. Äidin kävellessä ehdin ihmetellä kuinka vanha hän olikaan. Oikeastaan minun oli vaikea tunnistaa häntä omaksi äidikseni. Käynti oli hidasta ja kumaraa. Myös asioiden unohtaminen ja vanhusmainen höpsöttely teki hänet vieraaksi.
    Herätessäni oli elämys äidistä voimakas. Mitään selitystä unelle en ole keksinyt. Se liittynee jollain tavalla kurssiin, jota olen käymässä täällä Orivedellä. Olisiko laulaminen tuonut äidin mieleeni? Vai uskonnolliset teemat kanttoreineen ja jumalanpalveluslauluineen? Äidin pyrkiminen halaamaan tuntui kohtalaisen vieraalta, sillä hän ei meitä juuri halaillut, ainakaan aikuisiässä. Ehkä kaipasin unessa rakastettuani? Onko hän minulle siis äidin asemassa?

Kurssin päätöspäivä sisälsi pienen katselmuksen ja henkilökohtaisen testin. Katselmukseen oli saatu mukaan ulkopuolinen arvioija, Klemetti-opiston entinen rehtori Pirkko Partanen. Sain hyvää palautetta johtamistani kahdesta kappaleesta, mutta pianonsoittotaitoni kaipaa kuulemma paljon hiomista. Olimme tehneet kurssin opettajalle laulun, jonka esitimme hänelle aivan lopussa. Kysymyksessä oli edellisenä iltana rustaamamme sanat yhteen kurssilla läpikäytyyn kuorolauluun. Tekstissä yritimme lempein sanakääntein saada sanottua jotain oleellista opettajasta ja kurssiviikosta. Esitys oli toimiva. Se oli yllätys opettajalle, kuten oli tarkoitus.
    Eilisiltana kurssilaiset halusivat istua muutaman tunnin nuotion ääressä kylmässä kesäkuisessa illassa. Makkaran paistaminen on ohittamaton suormalainen rituaali ja tälläkin kertaa sain vatsaani huonon olon seuraavaksi aamuksi. Vaatteisiin tarttui niin kammottava nuotiosavun ja läskimakkaran löyhkä, että tänä aamuna oli koko vaatekerta vaihdettava uuteen. Suihkussa käynnin jälkeen ei tukka enää haissut.
    Nuotiolla oli ikävää. Seurakuntataustaiset kurssilaiset muistelivat riparileirejään, niiden lauluja ja ohjelmaa. Kurssin opettaja kertoi omia kokemuksiaan rippikoulun vetämisestä ja kanttorit esittivät leireille tarkoitettuja sketsejä. Savolaisen kanttorin esittämistä kolmesta sketsistä ensimmäinen oli siedettävä, kaksi muuta jopa kuvottavia. Sama mies oli raahannut mukaan seurakuntansa kitaran, ja minut saatiin houkuteltua laulamaan sen säestyksellä. Esitin yhden vanhoista lastenlauluistani sekä muutaman kappaleen vuosikymmenen takaisesta repertuaaristani. Plääh.

Toinen päivä kurssilla

2006-06-11T00:00:00.000+03:00

YÖ PAINAA PÄÄHÄNI pimeän seppeleen, lauloi Kaj Chydenius aikoinaan. Kello on yli puolenyön, ja minä olen väsynyt pitkästä kurssipäivästä. OIisi painettava jo pää tyynylle, ryhdyttävä unten maille, saatava taju kankaalle. Aamulla herätään aamiaiselle ennen kahdeksaa. Mutta joskushan on kirjoitettavakin. Jos koko päivän istun kurssilla ja illalla vielä harjoittelen, on keskiyöllä ainoa mahdollisuus saada tekstiä aikaan. Makaan vatsallani sängyssä peiton alla, nojaan leukani tyynyyn ja näppäilen konetta edessäni. Tietokone heiluu pehmeän patjan päällä jokaisella painalluksella. Huone on muuten pimeä, mutta pidän pientä lamppua näytön takana. Se valaisee seinän ja huoneen nurkan.
Tässä asuntolahuoneessa on kaksi vuodetta, mutta olen saanut asua täällä tähän mennessä yksin. Olen välttänyt viereisen vuoteen sotkemista, koska en tiedä milloin tänne ilmestyy toinen asukas. Sängylle päiväpeitteen päälle on pinottu vuodevaatteet, pyyhkeikä ja muovimuki. Huoneessa on valkoiset kangastapetilla päällystetyt seinät, kirjoituspöytä ikkunaseinällä sekä yksiväriset vihreät verhot. Ikkuna on kadulle päin. Illalla yhdeksän aikaan tänne paistaa aurinko kohtisuoraan metsänreunan takaa juuri ennen laskua.

Ensimmäisen kurssipäivän yö

2006-06-09T23:13:00.000+03:00

JA SITTEN, ENSIMMÄISENÄ yönä täällä Orivedellä, herään puoli neljältä enkä enää saa unta. Tunnin ajan kääntyilen vuoteessani, mietin syömistä ja nukkumista, kurssia ja opettamista, ja sitten nousen ylös. Niin hiljaa kuin vain pystyn avaan huoneeni oven, livahdan ulos ja kävelen käytävän toiselle puolelle kerroksen yhteistilaan.
    Täällä on tilaa. Täällä on kaksi sohvaa, ruokapöytä, televisio ja ennen kaikkea jääkaappi täynnä ruokaa. Kuivattuja tomaatteja lasipurkissa, kinkkua, jugurtteja, mehua, kaikkea mitä vain nälkäinen ihminen saattaa kaivata. Houkutuksista huolimatta kaivan toisesta kaapista esille teepussivaraston, otan Twiningsin Earl Greytä ja panen vedenkeittimen päälle. Pesen itselleni valtavan kokoisen Arabian teekupin ja kaadan kiehuneen veden teepussin päälle. Harkitsen myös kahvin keittämistä, sillä pöydällä on kahvinkeitin, mutta missään ei näy kahvinpuruja tai suodattimia. Tyydyn teeheni ja istun kovalle sohvalle kirjoittamaan.
    Oriveden aamu on jo pitkällä kello puoli viiden aikaan. On täysin valoisaa, taivas on puolipilvinen ja nouseva aurinko kultaa pilvenreunoja. Ikkuna on raollaan ja hiljaisessa aamussa kuuluu junan kolkuttelu. Se menee Jyväskylästä Tampereelle.
    Illalla menin nukkumaan jo ennen kymmentä. Nälkäkö minut herätti vai mikä, mutta nukuin vain kuuden tunnin unet. Illalla kirjoitetusta päiväkirjatekstistä päätellen aloin jo haikailla kurssin lopettamista ja matkustamista jonnekin kauas, yksinäisyyteen, eristyksiin ihmisistä. Mutta nyt täällä yhteistilan rauhassa on viihtyisää ja tähän aikaan aamusta tarpeeksi yksinäistä. Jos olisi mahdollisuus lähteä kapakkaan oluelle, harkitsisin sitä vakavasti.

Tekstiä syntyy eteeni, kun vain liikuttelen sormiani pienen näppäimistön päällä. Kirjoitan saadakseni ajan kulumaan. Minulla on suunnattomasti aikaa. Ei ole mentävä minnekään, ei tehtävä mitään, ei suoriuduttava mistään. On vain aikaa. Ja en tiedä, mitä sillä haluan tehdä.
    Niinpä istun tässä. Kirjoittamassa. Olen pukeutunut oranssinvärisiin sortseihin ja mustaan college-paitaan. Minulla on lämmin ja rauhallinen olo. Nojaan selkäni sohvan pehmusteeseen, nostan jalkani pienelle kuluneelle sohvapöydälle ja annan näppäinten laulaa. Pian keitän toisen kupillisen teetä.
    Nurkassa jököttää pieni televisio seinätelineessään. Sen alle on kiinnitetty uuden näköinen videonauhuri. Johtoja risteilee laitteiston alapuolella, kolme mustaa ja yksi valkoinen. Yksi musta johto on paksumpi muita ja se tekee lenkin laitteiston takana. Kaksi mustaa ja valkoinen roikkuvat alas lattiaa kohti ja kiemurtelevat seinäpistokkeisiinsa.
    Pian on alettava kuulostella muiden kurssilaisten heräämistä. Kun tänne yhteistilaan alkaa valua aamu-unisia ihmisiä, on minun aika siirtyä omaan huoneeseeni. Onneksi aamiainen tarjoillaan vasta kahdeksasta lähtien, joten ensimmäiset herännevät vasta parin tunnin kuluttua.
    Ei kiirettä mihinkään. Koko kevään olen elänyt tiukassa aikataulussa. Nyt on aika nollata, pysähtyä, tyhjentyä. En suorita, en touhua mitään, en ole olemassa muuta kuin itseäni varten. Olen lomalla, vapaalla, pidän taukoa, vietän siestaa.

Historiallinen päätös

2006-06-09T23:06:00.001+03:00

HEI, NYT MUUTTUI elämä! Historiallinen päätös on tehty ja uuden ajan ensimmäinen päivä on alkamassa. Niin no, tai siis jotain sinnepäin. Oikeasti jäin pois töistä kirjoittaakseni väitöskirjaa. Ei sen kummempaa. Lopetin siis työt opettajana, ehkä lopullisesti, yhdeksän vuoden yhtäjaksoisen työn jälkeen.

Nyt matkustan junalla Tampereelle ja jatkan sieltä matkaa bussilla. Olen menossa taas Orivedelle. Tällä kertaa en osallistu kirjoittamiskurssille, vaan vuorossa on vanhempi tuttavuus, musiikki ja laulaminen. Viime vuosina olen hypännyt Oriveden Opistolla tekstin vuoksi, mutta nyt alan suorittaa kuoronjohtajan perustutkintoa. Tämä viikko on vasta alkua, sillä tutkintoon kuuluu yhteensä neljä osaa. Loput suoritetaan vuoden aikana.

Olen siis aloittanut kesäloman ja ryhtynyt kurssilaiseksi. Istun bussissa, joka lähti juuri Tampereen linja-autoasemalta. Köröttelemme kapeata ysitietä pitkässä letkassa tukkirekan perässä. Aikataulun mukaan olemme Orivedellä varttitunnin kuluttua, kahdeltatoista. Perillä ilmoittaudun, vien matkalaukkuni huoneeseeni ja menen syömään lounasta. Kello yhdeltä alkaa kurssi. Harjoittelemme koko viikon kuoronjohtajan tarvitsemia taitoja. Toivottavasti myös laulamme mahdollisimman paljon. Lähdin tänne oikeastaan etsimään kontakteja. Haluan tutustua yhtyelaulusta kiinnostuneisiin muusikoihin. Mutta kesäkurssit ovat yleensä olleet myös mukava keino irtautua arjesta ja pitkästä talvesta. Täällä ollessa ovat koti ja velvollisuudet kaukana. Arki unohtuu, kun on pakko keskittyä kurssin sisältöön.

Ensimmäinen kurssipäivä takana. On aika levähtää, harjoitella tunneilla opittua tai muuten vain saada ilta kulumaan. Täällä Orivedellä ovat vapaa-ajan tekemiset aika vähissä. Olisiko tällä kertaa hauska harrastaa oluen juomista ja lasin äärellä seurustelua? Minähän olen täällä rentoutumassa, levähtämässä työvuoden rasituksista, palautumassa stressistä. Eikö silloin ole paikallaan istua ravintolassa, jutella ihmisten kanssa mukavia? Viime lauantaina harrastettu viinin nauttiminen oli hauskaa. Ehkä sitä kannattaa jatkaa täällä? Valitettavasti tiukka dieettini vähentää intoa alkoholin nauttimiseen. Painon pitää jatkaa laskemistaan. Kilo viikossa on aika kova tavoite ja sen saavuttamiseksi taitaa jo pari kaljaa olla liikaa. On siis jatkettava samalla tiukkapipoisella alkoholilinjalla kuin tähänkin asti. Taidan olla liian päämäärätietoinen rypeäkseni kaljakapakoissa. Ja sitä paitsi liian vanha.
On hauska ajatella, että olen tällä kertaa Orivedellä musiikkikurssilla mutta silti kirjoitan tekstiä koko pitkän illan. Nyt kirjoitan vain omaksi ilokseni, en novellikurssin opettajan määräyksestä. Tietysti myös tekstilaji on erilainen kuin kirjoituskursseilla. Tässä en pyri rakentamaan tarinoita, keksimään juonta tai henkilöitä. Tekstin jännite syntyy vain sen mukaan, miten kiinnostavalla tavalla omaa elämääni osaan kuvata. Ympärilläni tapahtuu kaikenlaista ja yritän kertoa siitä parhaan kykyni mukaan. Mitään muuta draamallista kaarta en osaa rakentaa. Eipä kyllä kiinnostakaan.
Olen viime aikoina lukenut paljon Tsehovia. Hänen varhaistuotantonsa sisältää lyhyitä juttuja, jotka on kirjoitettu sanomalehteä varten. Myöhäisempää tuotantoa pidetään arvokkaampana ja monipuolisempana. Novellien lisäksi Tsehov tunnetaan näytelmistään Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto. En saanut näytelmistä niin paljon irti kuin novelleista.

Vapaata odotellessa

2006-05-22T22:04:00.000+03:00

NYT SE ALKAA. Kirjoitttaminen. Vaikka pari viikkoa on vielä jäljellä kevätlukukautta, voin katsoa opetustyön alkavan olla jo takana päin. Voin huokaista helpotuksesta ja suuntautua takaisin kirjoittamisen pariin. Vaikka nämä muutkin hommat ovat toki välttämättömiä, pääsen nyt käsiksi taas tärkeimpään. Nyt on vain palautettava mieleen viime vuosien intensiivisiä kirjoittamissessioita, etsittävä uudelleen tekstin tekemisen motiiveja, muisteltava metodeja, työtapoja. Pari viikkoa vielä opetustyöta. Sinä aikana en pysty kirjoittamaan kovin intensiivisesti, vaan nipistän lyhyitä hetkiä sieltä ja täältä. Nyt istun bussissa, joka lähti Lohjalta puoli kahdelta. Meitä matkustajia on vain kourallinen, mutta uskollisesti me jaksamme odottaa, kun vuoro kiertää veikkolat ja muut peikkolat.
    Tänään olen valmistellut apurahahakemuksen jättämistä Wihurin säätiölle. Olen lähettänyt sähköpostia kahdelle henkilölle ja pyytänyt heitä hakemukseni suosittelijaksi. Toinen, Maarit Mäkelä, soitti heti keskustellakseen asiasta tarkemmin, mutta toinen, Vesa Välimäki, ei ole vielä vastannut. Maarit Mäkelän mielestä kannattavinta olisi pyytää lausunto sellaiselta henkilöltä, joka olisi mahdollisimman lähellä omaa tutkimustani. Hän ehdotti Lily Diazia. Kiitin Maaritia vinkistä.
    Aurinkoinen päivä taas muutaman sateisen ja sumuisen jälkeen. Loppuviikoksi on myös luvattu pilvistä ja sateista. Luonto alkaa olla jo aivan vihreää, kun lehtipuissa näkyy kaikkialla ainakin pienet lehdet. Peltoaukiot on kynnetty, ehkä kylvettykin, ja maamies alkaa odotella viljan nousemista oraalle. Paikka paikoin vihreätä kasvustoa jo pilkottaakin mullan seassa.
    Dieettiprojektini jatkuu ja nälkä vaivaa. Kolmen tunnin välein saa syödä ja silloinkin ainoastaan pari-kolmesataa kaloria. Joka päivä kannan töihin mukaan proteiinijauhetta sekä sekoittimen, joiden avulla valmistan itselleni niukkakalorisen ravintojuoman. Kaloreita keitoksessa on alle kaksisataa, mutta proteiineja riittävästi yhdelle aterialle. Tähtäimessä on noudattaa ruokavaliota ainakin koulun loppuun asti eli vielä kaksi viikkoa. Silloin painon pitäisi olla kahdeksankymmentäkolme. Lopullinen tavoite on kuitenkin tasan kahdeksankymmentä, joten juhannukseen asti on paino saatava laskemaan. Alaspäin on tultu nyt seitsemän viikon ajan kilo viikossa, mutta aina välillä paino näyttää palaavan muutamalla kilolla ylöspäin. Tarkkana on siis oltava, jotta pysyn tavoitteessani. Vatsa pömpöttää edelleen, joten laihtumiseen on selvä tarve.

Kahvilaan

2006-05-18T23:59:00.000+03:00

MUSTA MIES PUHUU kännykkään tyhjässä bussissa. Puhe ei muistuta mitään tuntemaani kieltä, joten päättelen kysymyksessä olevan jonkin afrikkalaisen kielen. En ole ennen nähnyt näitä nuori miehiä Kauklahden bussissa. Ensin arvelen heidän olevan arkkitehtuurista kiinnostuneita turisteja, joita silloin tällöin näkee Hvitträskistä tulevissa vuoroissa. Tämä vuoro ei kuitenkaan tule sieltä asti, joten miesten on pakko olla tulossa jostain lähistöltä. Hvitträskiin kulkevat turistit ovat useimmiten leveää amerikanenglantia puhuvia, vanhempia valkoihoisia.
Olen menossa tapaamaan vanhaa tuttua, tanssijaystävääni. Olemme sopineet tapaamisesta Ison Omenan kahvilassa. Meidän polkumme kulkivat jonkin aikaa samaan suuntaan kymmenisen vuotta sitten. On varmaan mukava peilata omaa elämäänsä tällaisen ihmisen kanssa. Teimme monta vuotta erilaisia produktioita yhdessä, mutta sitten oli aika vaihtaa suuntaa. Yhteistyömme päättyi viimeistään siihen, kun lähdin töihin Tornioon. Nyt on yhdeksän vuotta kulunut ja minulla on tarve palata jonkin verran takaisin. Takaisin kohti taiteen tekemistä. Kokopäiväisenä opettajana toimiminen alkaa riittää. Muuttaessani Tornioon en suunnitellut kovin pitkälle tulevaisuutta, vaan seurasin vain muutaman mediataiteilijan jälkiä. Varsinkin Tapio Mäkelän esimerkki sai minut uskomaan, että opettamisessa on järkeä ja että Tornio on hyvä paikka. Hän oli opettanut Torniossa joitakin kursseja ja järjesti sitten siellä myös mittavia kansainvälisia kesätapahtumia nuorille media-alan taiteilijoille.
On suunnanvaihdoksen aika. Otin ison askeleen, kun päätin lopettaa työsuhteeni Lohjalle. En ole järjestänyt itselleni mitään muutakaan tilalle. Luotan onneeni. Ja tietysti myös työttömyyskorvaukseen. Ja mahdolliseen pankkilainaan. Ja Wihurin säätiön apurahaan. Olen varma, että pystyn jostain järjestämään itselleni toimeentulon ensi syksyn ajaksi. Sitten keväällä onkin jo aika hakeutua uusiin töihin. Siis mikäli väitöskirja on valmis. Tai oikeastaan varsinkin siinä tapauksessa on mentävä töihin, että väitöskirja ei ole valmis. Syksy riittää näyttämään, onko minusta väitöskirjan kirjoittajaksi.

Matkalla Tampereelle

2006-05-18T07:59:00.000+03:00

JUNA KIITÄÄ ETEENPÄIN aivan kuin lentäisimme matalalla. Aurinko saa hämäläisen maiseman näyttämään jopa viehättävältä, vaikka pellot ovatkin vielä suurelta osin harmaita. Tampereen jälkeen Toijala, sitten Hämeenlinna. Aina Turengin kohdalla yritän silmilläni tavoittaa vanhaa tuttua paikkaa radan varresta, Hilja-tädin taloa, jossa nykyään asuu pikkuserkkuni Heikki Tauru. Tällä kertaa olen liian hidas. Mutta muistan hyvin, miten kuusikymmentäluvulla jäimme pois paikallisjunasta, lättähatusta, Turengin asemalla, josta meidät kuljetettiin hevoskyydillä Hiljan taloon. Hilja oli oppinut kotiseudullaan Karjalassa kestitsemään vieraita hyvin. Pöydät notkuivat tarjottavaa ja emäntä hääräili iloisena.
Piipahtaminen käymäseltään Tampereella rikkoo mukavasti rutiinia. Opiskelijan työssäoppimisen arviointimatkan kustannukset korvataan minulle täysimääräisinä, jopa vähän ylikin. Saan siis matkustaa, pitää taukoa koulutyöstä ja minulle maksetaan tästä vielä palkkaakin. Annan silmien levähtää maisemassa. Taivas on kirkas, kaikki pilvenhattarat ovat malttaneet pysyä piilossa koko tämän toukokuisen päivän ajan.

Melontakurssilla on tänään retkipäivä. Melomme Isoon Vasikkasaareen, jos tuuli ei ole liian kova. Ohjelmassa suomalainen retkistandardi, makkaranpaisto. Seura tarjoaa syötävät.

Intercity-junassa on muutama paikka varattu tietokoneen käyttäjille. Vaunun keskikohdalla on penkit vastakkain, niiden välissä pöytä ja pöydän alla pistorasia. Minun pöytäni toisella puolella istuu kolmekymppinen, lähes kalju nuorimies, joka pitää sankaluureja päässään. Hän vaikuttaa atk-ylläpitäjältä. Miehellä on rintataskussaan hopeinen savukekotelo, josta hän välillä kävi savuttamassa tupakkahuoneessa. Puhelimeen hän sanoo menevänsä käymään Setalla. Hän ei kuitenkaan vaikuta homoseksuaalilta. Käytävän toisella puolella istuu mustiin pukeutunut pitkä nainen, joka myös näppäilee välillä kannettavaa tietokonetta. Hän lukee Korkeakoulutieto-lehteä ja panee välillä huulipunaa.
Nykyään pelkään kannettavan säteilyä. Keväällä kiersi mediassa huhu, että kannettavien säteily vaikuttaa miessukuhormoniin tai johonkin sellaiseen. Siitä lähtien minusta on tuntunut ikävältä pitää konetta sylissäni. Se tuntuu aiheuttavan särkyä nivusissa tai reisissä. Mielummin pidän konetta pöydällä, jos suinkin mahdollista. Nytkin on vaikea keskittyä tekstiin, kun oikeassa reidessäni tuntuu ikävää kuumentumisen tunnetta.

Kevät etenee

2006-05-16T08:13:00.000+03:00

Mutta pian päästään kesään. Melontakausi on jo korkattu, eilen. Osallistuimme Riitan kanssa avokanoottikurssille Rulluddenin rannassa, paikassa, jossa romanssimme syttyi kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Nyt opettelimme uusia taitoja, teimme kaari- sekä j-vetoja, jotta saimme inkkarikanootin kääntymään. Koko päivän oli ollut sateista, tuulista ja kylmää, mutta kun melontakurssi pääsi alkamaan, oli ilta muuttunut aurinkoiseksi. Niin sitten kääntelimme kaksikkoamme lahdella sinne ja tänne, välillä väistimme toisia kurssilaisia, välillä kyhmyjoutsenta. Kurssi jatkuu vielä tänään ja huomenna.

Pian päättyy kouluvuosi. Saamme opiskelijat ulos talosta, osan kesäksi, osan lopullisesti. Myös oma urani ammattikoulun opettajana päättyy samalla kun ensimmäinen vuosikurssi valmistuu. Eilen nämä kullanmurut esittelivät opinnäytetöitään juhlallisessa tilaisuudessa luentosalissa. Niin paljon he jo osaavat! Onko siitä mikään osa minun ansiotani?

Tänään ja huomenna vietän aikani tien päällä. En istu enää täällä Lohjalla, mistä nyt vielä aamukahdeksalta kirjoitan, vaan lähden reissaamaan autolla, tapaamaan työssäoppijoita. Tänään menen Helsinkiin ja Karkkilaan, huomenna pääsen ajamaan Tampereelle asti. Ajopäivät tuovat vaihtelua arkeen. Kauniissa aurinkoisessa säässä on mukava liikkua omalla autolla.

Paluu

2006-05-12T17:37:00.000+03:00

Äh ja voi ja tajuttomasti on aikaa mennyt hukkaan. Olen käynyt säntillisesti töissä, kahdeksasta neljään, opettamassa. Blogiin ei ole syntynyt virkkeen virkettä. Enää kolme viikkoa tätä touhotusta, sitten elämäni muuttuu. Yhdeksän vuotta toisen asteen opettajana jää taakse. Tornio, Nummela ja Lohja saavat puolestani haistaa huilut.
Nyt cafe Javassa, latte-lasin ääressä, työviikon päätteeksi. Kaupunki on täynnä ihmisiä, terassit ovat auki, työstä palaavat ihmiset kansoittavat jalkakäytävät. Huomiseksi on luvattu kylmempää, mutta tänään kansa nauttii keväästä. Olutta, kahvia, sämpylää, tupakkaa, siideriä, salaattia. Kaupungissa viihdytään, vaikka kasvillisuus on vielä alkutekijöissään ja vihreyden puute saa kadut näyttämään likaisilta.

Jalat hellänä, mieli kirkkaana

2006-02-25T02:15:00.000+02:00

PALUUMATKALLA NEW YORKISTA Bostoniin. Jalat paljosta kävelemisestä väsyneet. Ilta on pimentynyt junan ikkunoiden ulkopuolella. Vaunussa on kuuma, joten riisun villatakkini, mutta heti aivastuttaa. Vastapäätä istuva nuori nainen sanoo: "Bless you" tai jotain sinne päin. Kun minua aivastuttaa toisen kerran, tämä tietokonetta näpyttelevä parikymppinen tarjoaa minulle Dunkin' donuts -servietin, jonka hän on saanut donitsipussinsa mukana. Eleet ovat kovin ystävällisiä, mutta eivät peitä sitä tosiseikkaa, että hän on vähän aikaisemmin ojentanut lenkkarinsa pöydän alitse vieressäni olevalle penkille. Eikö täällä kunnioiteta lainkaan puhtaita istuimia?
       Yhden asian ainakin tiedän, mihin täkäläiset eivät kiinnitä mitään huomiota. Aikuiset ihmiset ostavat sieltä täältä itselleen erilaista karkin tapaista syötävää pikku pussosissa, joita sitten napostellaan kaikkialla. Näiden mässytettävien sisällöstä ei kukaan tunnu olevan kiinnostunut. Kaikki käy, mikä kulkee helposti mukana ja menee nopeasti alas. Kahviloiden sisätilat ovat pieniä, koska kaikki syötävä ja juotava viedään kahvilasta ulos ja kipataan kurkkuun kävellessä kadulla tai ajettaessa autoa tai istuttaessa metrossa. Se tarkoittaa sitä, että tämä kansakunta on täynnä muovipurkkeja, pakkauspapereita, pillejä ja pahvilaatikkoja, joihin nämä mussuttamiset ostettaessa pakataan. Roskaa syntyy suuria määriä. Ja miten vatsa kestää?
       Harva täällä on kuitenkaan järisyttävän lihava, vaikka sellaista on viime aikoina amerikkalaisista uutisoitu. Ehkä ihmiset harjoittavat näiden rasva- ja sokerinapostelujen vastapainoksi sitten erilaisia laihdutusjuomia ja -kuureja. Siis napostele ja mussuta mutta ryhdy sitten laihdutuskuurille, jonka jälkeen on taas hyvä palkita itseä donitseilla tai muilla mässyillä.
       Exactly.

New York näyttää paljon tavallisemmalta kaupungilta kuin olin etukäteen kuvitellut. Se ei ole käsittämättömän ihmeellisen näköinen, se vain sattuu olemaan valtavan suuri. Mutta niin on moni muukin miljoonakaupunki eri puolilla maailmaa. Jännittävää New Yorkin suuruudessa on se, että osoitteiden löytäminen on lastenleikkiä. Se johtuu siitä, että Manhattan on rakennettu aika täydellisesti ruutukaavaan ja kadut on numeroitu ja nimetty loogisesti. Suunnistamista helpottaa vielä se, että Manhattanin saarella ei ole korkeuseroja, eli siis mäet puuttuvat. Seisoo sitten missä kadunkulmassa tahansa, niin aina näkee kadun päästä päähän molempiin suuntiin.
       Katujen nimet ovat joko Avenue tai Street. Avenuet ovat toistensa kanssa samansuuntaisia leveitä viivasuoria väyliä, jotka halkovat saarta pohjois-etelä-suunnassa. Ne on numeroitu ykkösestä yhteentoista. Kadut (Streets) taas kulkevat kohtisuoraan Avenueita vastaan ja niiden lukumäärä suuri, ainakin viisikymmentä.
       Numeroitujen katujen hyöty kulkijalle näkyy siinä, että jos seisoo 52. kadulla ja haluaa 32. kadulle, tietää heti, että käveltävänä on vielä kaksikymmentä kadunväliä. Kadut on lisäksi jaettu kahtia, itä- ja länsikatuun. Tämä helpottaa suunnistamista pitkillä kaduilla, kun osoite on esimerkiksi Läntinen 32. katu tai Itäinen 52. katu. Ei tarvitse etsiä koko kadun mitalta. Vaikka numerointi on loogista ja ymmärrettävää, ilmoitetaan täällä usein katuosoitteen lisäksi jokin muu kiintopiste, esimerkiksi minkä Avenueiden välissä paikka sijaitsee. Suomalaisesta näkökulmasta täällä on vielä erilainen tapa kertoa talon numero. Se tulee ennen kadunnimeä, kun meillä tehdään päinvastoin. Koko osoitteeksi tulee siten vaikkapa 522 Läntinen 19. katu, ja tarkennuksena ilmoitetaan, että se sijaitsee kymmenennen ja yhdennentoista Avenuen välissä.
       Kävelin tämän iltapäivän aikana New Yorkin juna-asemalta, Pennsylvania Stationilta, tunnin verran etelään pitkin Kuudetta Avenueta. Juna-asema sijaitsee Läntisellä 32. kadulla, Kuudennen ja Seitsemännen Avenuen välissä. Kävelin lähes kolmenkymmentä kadunväliä, aina Neljännelle kadulle asti. Siellä istahdin kahvilaan, söin ja join, sekä lähettelin sähköpostia langattoman verkon avulla.

Penn Stationin yhteyteen on rakennettu valtava huvikeskus, Madison Square Garden. Kun kävelen ensimmäistä kertaa asemalta ulos, törmään suuren joukkoon häliseviä mustia lapsia ja heidän hoitajiaan. Porukka lienee ollut lastentapahtumassa viihdekeskuksessa ja on nyt lähdössä takaisin kotiin. Kadulla odottaa toistakymmentä matalaa keltaista koulubussia, johon pieniä kulkijoita aletaan hiljalleen lastata. Jalkakäytävällä on vaikea päästä eteenpäin, mutta kadulla kulkijat eivät vaikuta kiusaantuneilta. Paitsi minä, jonka ensivaikutelmaksi New Yorkista tulee meluisa, ahdas ja rauhaton. Kävelen takaisin Pennsylvania-asemalle, jotta varmasti illalla löydän reitin lippuluukulle.
       Lähden uudestaan liikkeelle ja nyt kaduilla ei ole enää jälkeäkään ahtaudesta. Alkushokkini on siis ohi. Voin lähteä rauhassa tutustumismatkalle, aikaa on ruhtinaalliset neljä tuntia. Mutta mistä aloittaa? Kuljenko pohjoiseen vai etelään, itään vai länteen? Kartan mukaan Penn Stationin aseman läheltä kulkee Broadway. Se kuulostaa tarpeeksi komealta kadunnimeltä, joten valitsen sen.
       Kartasta saan selville, että Broadway on katu, joka ei noudata ruutukaavaa, vaan halkoo saarta viistosti. Se ei myöskään ole viivasuora kuten muut kadut. Pohjoispää se on tunnettu lukuisista teattereistaan mutta eteläpää näyttää yllättäen olevan ahdas ja epämääräinen, jopa uhkaava. Kävelen katua muutaman kadunvälin verran. Pian alkaa pelottaa. Jalkakäytävällä seisoskelee mustia nuoria miehiä, jotka liikuskelevta maihinnousutakeissaan levottomina sinne tänne. Nämä gangsta rapin mallinuket näyttävät siltä, että he olisivat joka hetki valmiita ryöstämään kenet tahansa ohikulkijan. Yritän pysyä muiden valkoihoisten joukossa ja kävelen ripein askelin vilkuilematta sivuilleni. Mitään ikävää ei tapahdu, mutta päättelen Broadwayn olevan tässä kohtaa väärä kulkuväylä minulle. Palaan seuraavaa katua takaisin aseman suuntaan, kunnes olen Kuudennella Avenuella. Se vaikuttaa mukavan leveältä ja valoisalta, jotta uskallan lähteä sitä pitkin kävelemään kohti saaren eteläkärkeä.
       Kuudes Avenue kylpee kirkkaassa auringonvalossa näin kahden aikaan iltapäivällä helmikuussa. Avenuet ovat pohjois-etelä-suunnassa, joten pystyn helposti kuvittelemaan miten aurinkoista täällä on kesällä. Katson Manhattanin karttaa, jonka ostin Penn Stationilta. Panen huolellisesti merkille Pennsylvania-aseman sijainnin kartalla, jotta varmasti löydän takaisin. Aikaa nelisen tuntia, juna takaisin Bostoniin lähtee seitsemältä ja haluan olla hyvissä ajoin ostamassa lippua.
       Kaupungissa puhaltaa raju tuuli, joka riepottelee muovipusseja, kääntelee sivuja katukaupustelijan kirjoissa ja pakottaa kulkijat etsimään suojaa puhelinkopeista. Lämpötila on nollassa, mutta tuulen vaikutuksesta kasvoissa tuntuu tosi kylmältä. Kadulla liikkuu paljon ihmisiä tavallisilla asioillaan. Kerjäläisetkään eivät välitä kylmästä, vaan kilistelevät kippojaan kauppojen edessä kolikkojen toivossa. Homeless people. Monet heistä istuvat hiljaa, toiset taas pyytävät äänekkäästi. Vielä en ole nähnyt yhdenkään ohikulkijan panevan kippoihin mitään.
       Kuudes Avenue on kuin mikä tahansa bulevardi Euroopasta. Leveät jalkakäytävät sallivat kaikenlaisen kaupustelun, ja silti jää hyvää tilaa kävellä molempiin suuntiin. Kadun varressa on pienempiä ja suurempia liikkeitä, paljon kahviloita ja ruokapaikkoja. Risteyksissä on terästettävä näköä löytääkseen kadun nimen. Kyltit on täällä sijoitettu hankalasti pylväiden päähän eikä talojen seinään kuten meillä. Kaikissa risteyksissä kylttejä ei näy.
       Kävelen yhtä Avenueta yhteen suuntaan, jotta en eksy. En lähde seikkailemaan oikealle tai vasemmalle. Tällä tavalla saan rajoittuneen kuvan kaupungista, mutta tutustuminen aloitettava jostakin. Kuljen ripeästi, osaksi kylmän tuulen vuoksi, osaksi pelkästä liikunnan ilosta. Ohitan risteyksiä nopealla tahdilla, nyt olen jo Viidennellätoista kadulla. Muistaakseni Kahdeksannella kadulla on jotakin katsottavaa, joten päätän pysähtyä vasta siellä. Matkalla ohitan kahvilan, joka mainostaa langatonta nettiyhteyttä, mutta arvelen sellaisia löytyvän vielä myöhemminkin.
       Kun saavun Kahdeksannen kadun risteykseen, huomaan samalla löytäneeni itselleni sopivan levähdys-, kahvi- ja sähköpostipaikan. Katujen kulmauksessa on Starbucks Coffee -kahvila, jonka näyteikkunan takana istuu ihmisiä kannettavien tietokoneiden ääressä. Starbucks on amerikkalainen kahvilaketju, joka on yritellyt tuloa myös Suomeen. Ovensuussa mainostetaan T-mobilen langatonta verkkoa. Tiedän sen hinnaksi kymmenen dollaria vuorokaudelta. Hinnan pystyy maksamaan luottokortilla omalla koneella.
       Ostan latte-kahvin sekä salaattitäytteisen voileivän ja istun ikkunan ääreen kirkaaseen auringopaisteeseen nauttimaan välipalaani. Kun olen syönyt leivän, otan tietokoneeni esille ja ostan itselleni nettiaikaa. Luen sähköpostit ja vastailen niihin. Eräs Suomesta kotoisin oleva taiteilija, johon olen ollut viime päivinä yhteydessä, valittaa, ettei hän päässytkään eilen vielä Bostoniin, vaan joutui jäämään New Yorkiin. Minusta on hauska vastata hänelle, että olen parhaillaan samassa kaupungissa. Vastaan myös kahdelle amerikkalaiselle taiteilijalle ja kerron heillekin olevani NYC:issä. Se tekee aina vaikutuksen.
       En siis pääse tapaamaan näitä ihmisiä Bostoniin, koska olen täällä. Suoraan sanoen olinkin jo huolissani siitä, että joutuisin tapaamaan näitä ventovieraita ihmisiä Bostonissa. Nyt sain hyvän syyn vetäytyä koko ajatuksesta kuitenkin säilyttäen kasvoni. Ajatus tavata paikallisia taiteilijoita tuntui kiinnostavalta Suomessa, mutta täällä tunnen itseni liian tungettelevaksi. Jos olisin viettänyt Bostonissa pidemmän aikaa, olisin ehkä kaivannut lisää kontakteja. Nyt kirjoitin näille ihmisille suurelta osin siksi, että John Hopkins niin avuliaasti heidän yhteystietonsa minulla kaivoi.
       Istuessani kahvilla alan hiljalleen uskoa olevani New Yorkissa. Samalla alan miettiä, mitä kummaa täällä oikein teen. Ostinko kalliin junalipun vain päästäkseni istumaan kahvilassa? Riittääkö syyksi kaupunkiin tuloon se, että voin nyt sanoa käyneeni täällä? Ehkä ei aivan. Luulen, että halusin saada tuntuman kaupungin mittakaavaan. Haluan jatkossa ymmärtää, missä sijaitsee mikäkin galleria, näyttelytila ja konserttipaikka, joista saan mainoksia sähköpostilistoilla, ja miten niihin pääsee. Kaupungin koon ymmärtää parhaiten kävelemällä ja katselemalla ympärilleen. Tämän tehtävän suorittamisessa olen siis jo pitkällä.
       Mikä kaupungissa kiinnostaa? New York on ollut monenlaisen tekemisen näyttämönä, joiden tuloksia valtameren takana olen kuunnellut tai katsellut. Usein olen kademielellä lukenut täällä tehdyistä asioista tai katsellut elokuvia, joissa New York on ollut näyttämönä. Nyt haluan käydä paikan päällä tutustumassa näihin taidehistoriallisiin osoitteisiin. Tai, sanottuna hieman toisin, haluan käydä ottamassa fiiliksiä entisten idolien jalanjäljissä. Riitan kanssa puhuttiin siitä, että Bob Dylan asui uransa alussa tässä kaupungissa. Löysin netistä mukavan sivuston, jossa on alueen kartta ja siihen merkittynä useita Dylaniin liittyviä paikkoja. Sivustolla on myös valokuvia Dylanista seisomassa mainituissa paikoissa. Sieltä opin, että olen parhaillaan Greenwich Villagessa.
       Kaksi muuta kohdetta, joiden osoitteet kaivan Googlen avulla, ovat The Kitchen ja Chelsea-hotelli. The Kitchen on taiteilijayhteisö, joka liittyy ainakin Andy Warholiin ja Velvet Underground -yhtyeeseen. Paikan perustivat 60-luvulla Woody ja Steina Wasulka, videotaiteilijapari, jonka kerran olen nähnyt elävänä Helsingissä. Kitchen sijaitsee matkan varrella täältä Penn Stationille. Chelsea-hotelli liittyy myös Andy Warholiin, mutta siellä ovat yöpyneet monet muutkin kuuluisuudet.
       Aloitan Washingtonin puistosta, joka on tässä aivan lähellä. Dylan on nettisivuston mukaan alkuaikoinaan esiintynyt puiston laidalla kitaransa kanssa. Paikka osoittautuu miellyttäväksi, kohtalaisen isoksi kaupunkipuistoksi. Sen pohjoisreunassa on korkea riemukaari, joka on joskus pystytetty USA:n ensimmäisen presidentin, George Washingtonin kunniaksi. Puiston läpi kulkee viihtyisiä polkuja, joiden reunoille on asetettu pitkät rivit mukavan näköisiä puistonpenkkejä. Vaikka ilma on kylmä, istuu penkeillä siellä täällä vanhoja tätejä silmät kiinni kasvot aurinkoon päin kohotettuina. Voin kuvitella, miten hauska tällaisessa paikassa on viettää lämpimiä kevätpäiviä. Tai kuumana kesäpäivänä istuskella käytävän ylle kurkottavien puiden varjossa. Kävellessäni puiston halki kuvittelen Bob Dylanin kitaransa kanssa soittelemaan ystäviensä seurassa riemukaaren alla. Häntä ei nyt näy, mutta muita samanlaisia soittelee puistossa sunnuntaisin. Puiston ja yliopiston lisäksi käyn vielä katsomassa taloa, johon Dylan muutti tullessaan ensimmäistä kertaa New Yorkiin 60-luvun alussa.
       Puiston reunassa näen suuren rakennuksen, jossa lukee New York University. Äkkiä muistan, että juuri eilen olin löytänyt netistä kiinnostavan instituutin, joka pitää majaansa näillä nurkilla. Kävelen siis hieman pidemmän lenkin ja löydän Broadwayn varrelta, yliopistorakennuksen takaa Tisch-instituutin. Piipahdan tämän media-alaan liittyvän yliopistollisen instituutin eteisessä, mutta en mene pidemmälle. Kaikissa näissä yliopiston sisäänkäynneissä vaaditaan vierailijoita näyttämään kuvallinen henkilökortti. Tämä valvonta tuntuu aika yleiseltä käytännöltä tässä maassa. Onkohan täällä siirrytty tällaiseen valvontaan vuoden 2001 jälkeen, vai onko käytäntö ollut voimassa ennenkin? Junalla matkustaessa henkilökortti piti näyttää kahteen kertaan. Tarkkailu ei tunnu vaivaavan paikallisia ihmisiä, joten mitäpä sitä vieraskaan ihmettelemään.
       Täällä Greenwich Villagessa näkee paljon nuoria ja kauniita ihmisiä. He kansoittavat kahviloita ja heitä näkee kaduilla. Yliopiston läheisyys tietysti näkyy, mutta paikka houkuttelee varmasti muutenkin. Vaikka en ole kaupungista muita osia nähnytkään, voisin kuvitella viihtyväni täällä. Ainakin nostalgian vuoksi.
       Mutta nyt riittää jo 60-luvusta ja Dylanista. Laulajat laulavat aikansa, vaikuttavat sukupolvensa ajatteluun tai ovat vaikuttamatta. Mutta joskus heidän aikansa on auttamatta ohi. Tulee uusia sukupolvia, uusia vaikuttajia, uutta nuorisokulttuuria. Ja sitäpaitsi entinen nuoriso on jo kasvanut vaari-ikään.
       Lähden kävelemään takaisin päin, arkajalkana tietysti samaa tietä kuin tulinkin. Kuudes Avenue on pitkä ja tuulinen. Yhtään maihinnousutakissa heilujaa ei tällä kadulla tule vastaan ja kulkeminen tuntuu turvalliselta. Ainoat poikkeavat ovat asunnottomiksi esittäytyvät kerjäläiset. Koko Amerikan-matkallani en muutenkaan ole nähnyt humalaisia tai narkkareita enkä muitakaan häiriköitä kuin se nuorten joukko Broadwayllä. Eikö täällä juoda alkoholia? Missä ovat kaljan kittaajien suuret joukot? Ainoat juomat mitä täällä näkee, nautitaan pahvisista kahvimukeista.

Matkalla New Yorkiin

2006-02-24T17:00:00.000+02:00

TÄMÄ OLI PARAS päätökseni aikoihin, ehkä vuosikausiin. Ostin junalipun New Yorkiin. Pääsen pois pikkukaupunki Bostonista johonkin aivan muualle, erilaiseen maailmaan, suureen miljoonakaupunkiin. Juna Bostonin South Station -asemalta lähtee kahden minuutin kuluttua. Minulla on tilava istumapaikka vaunussa, jossa aina kaksi istuinparia vastakkain muodostaa neljälle matkustajalle viihtyisän ja mukavan oman tilan. Saan tietokoneen suoraan kiinni pistorasiaan istuimen vieressä. Tällä hetkellä saan olla vielä yksin omassa osastossani, mutta matkan varrelta saattaa tulla lisää väkeä. Aurinko paistaa kauniisti, kun juna lipuu hiljaa ulos asemalta.
       Eilen illalla myöhään kävin tutustumassa juna-asemaan, jotta aamulla ei kulu aikaa hukkaan. Eniten kului aikaa pysäköintilaitoksen etsimiseen. Sellainen löytyi lopulta aivan vierestä, bussiaseman katolta. Ajorampin löytämiseen käytin aikaa ainakin puoli tuntia. Täällä Bostonissa suurin vaikeus autoilussa tuntuu olevan se, ettei vahingossa risteyksessä valitse kaistaa, joka vie pikatielle. Pysäköintilaitokselle ajaessa oli sama ongelma, sillä ramppi johti myös suurelle läpiajoväylälle. Koko päivän pysäköinti maksaa kaksikymmentäneljä dollaria.
       Olen nyt siis matkalla USA:n itärannikkoa pitkin Bostonista etelään, kohti New Yorkia. Matka kestää kolme ja puoli tuntia, perillä ollaan varttia vaille yksi. Junalippuun ei kuulu paikkalippua, vaan istumapaikan saa valita itse. Tämän vaunun ulkopuolella lukee Business Class, mutta virkailijan mukaan sillä ei ole merkitystä. Kun ostin lippua, kysyin mitkä paikat junassa ovat parhaita. Myyjä kehotti istumaan mielummin keskellä junaa, sillä päädyissä olisi more bumpy.
       University Park Station -asemalta junaan astuu seurue keski-ikäisiä naisia, joilla on tuttuja junassa. Naiset istuvat taakseni ja saan ilmeisesti nauttia heidän keskustelustaan matkan ajan, vaikka sanoista ei kovassa vauhdissa juuri saakaan selvää. Samalla asemalla pyytää junavirkailija käytävän toisella puolella istunutta mieshenkilöä vaihtamaan paikkaa ja hän siirtyy vastapäätä minua. Miehen edellisen paikan näköjään valloittaa viisihenkinen perhe. Kaksi teini-ikäistä tytärtä jäävät kylläkin istuu omaan rauhaansa ja käyvät vain välillä isän ja äidin luona kääntymässä.
       Ulkona on siellä täällä pieniä lumipälviä, vaikka maa on muuten paljas. Vesilammikot näyttävät olevan jäässä. Tähän aikaan vuodesta luonto ei näytä parhaita puoliaan, kun puissa ei ole lehtiä eikä maa ole vihreä. Aurinko kuitenkin paistaa ja antaa toiveita uudesta keväästä ja luonnon heräämisestä.
       Olen matkustanut nuorena ulkomailla paljon junalla. Jo lukioaikana kävin hurjastelemassa Euroopan rautateitä pitkin ja viimeksi verestin nuoruusmuistoja neljä vuotta sitten. Juna on siis tuttu kulkuväline, myös koti-Suomessa. Rautatie kulkee Keski-Euroopassa usein teollisuusalueiden halki, joten junamatkustajan näkemys eri maista on erilainen kuin jollain muulla tavalla liikkuvan. Sama koskee myös USA:ta. Kiskojen ympäristöön ei ole kiinnitetty edes sitä vähäistä huomiota, mitä kaupunkien keskustaan. Sivuutamme roskaisia, rikkinäisiä ja keskeneräisiä rakennuksia ja alueita, tällä kertaa kaupungissa nimeltä Providence.
       Boston on tosiaan näyttäytynyt kovin sotkuisellta, myös aivan keskustassa. Osaksi voinee syyttää vuodenaikaa, joka ei salli yhdenkään roskan jäädä piiloon kasvullisuuden sekaan eikä salli viheriöivän nurmikon ja lehtipuiden häivyttää kauneudellaan kaikkea rikkinäistä. Mutta paikkaamaton päällyste kaduilla ja jalkakäytävillä sekä tiet ilman katuvalaistusta olisivat ikäviä mihin vuodenaikaan tahansa.
       Seuraava vaunu on kahvilavaunu. Aamulla söin vain muutaman hedelmän, joten taidan mennä kohta poiketa sinne jatkamaan aamiaista. Kahvilla käynti junassa on sitä paitsi muutenkin must.
       Kahvilavaunu oli kohtalaisen kolkko, kuten nillä on tapana olla. Suomessa tosin on joitakin junakahviloita, jotka on kalustettu miellyttävästi ja joissa on mukava viettää aikaa. Täällä Amtrak-junayrityksen kahvilavaunussa on vain yksi pitkä baaritiski, jonka ääressä voi istua. Palvelu on kuitenkin ystävällistä ja moittetonta. Kaljanjuojia täällä ei näe.

Sivuutamme kaupungin nimeltä New London. Nämä new-alkuiset paikannimet ovat mukavan historiallisia, ne kertovat jännittävällä tavalla menneiden aikojen amerikkaanmuuttajien haluista ja toiveista. Boston sijaitsee alueelle nimeltä New England. On hauska ajatella sitä yhdyskuntaa, joka tänne alkoi muodostua satoja vuosia sitten eri syistä Euroopasta lähteneistä ihmisistä. Heidän halunsa nimetä uudet kaupungit entisen kotimaan mukaan on jollain tavalla hieman säälittävää. Olivatko he niin pettyneitä vanhan Euroopan oloihin, että halusivat korostaa eroaan siitä näin voimakkaasti? Muussa tapuksessa he olisivat ehkä antaneet neutraalimpia nimiä. Vai oliko nimeäminen kunnianosoitus kotimaalle? Ehkä nimiä eivät päättäneetkään asukkaat, vaan valloituksen tehnyt valtio, Englanti, joka halusi näin korostaa omistusoikeuttaan maahan?
       Rautatie kulkee aivan meren rannassa. Jo puolen tunnin ajan olemme ylittäneet erilaisia satamarakennelmia, siltoja, laitureita ja venesatamia. Vasemmalle puolella avautuu silloin tällöin näkymä avomerelle. Siellä jossain kaukana meren takana on Eurooppaan laskeutunut jo ilta, kun taas meillä koittaa vasta keskipäivä. Miten muuten on, tiesivätkö varhaiset maahanmuuttajat lainkaan aikaerosta Euroopan ja Amerikan välillä? Luultavasti eivät. Mutta ilmeisesti he eivät olisi välittäneet asiasta, vaikka olisivat tienneetkin. Aikakäsitys oli toisenlainen silloin, ennen sähköisen viestinnän ryntäämistä elämäämme hallitsemaan.
       Jollain kummalla tavalla olen täällä kuin matkalla historiassa. Katselen kaikkea siitä lähtökohdasta, että englantilaiset alkoivat muuttaa tänne viimeistään 1600-luvulla ja Englanti piti aluetta merentakaisina maakuntina. Seuraavalla vuosisadalla asutusta oli jo niin paljon ja laajalla alueella, että asukkaat halusivat muodostaa oman valtion, jota ei hallittaisi enää valtameren takaa Euroopasta. Niin syntyi pitkien kiistojen jälkeen Amerikan Yhdysvallat.
       Miksi tuntuu siltä, kuin katselisin maailmaa täällä historian kautta? Kun matkustelin Euroopassa, oli valtioiden historia minulle tuttua. Koulussa oli opetettu Ranskan ja Saksan merkittävimmät tapahtumat historiassa monet niistä jäivät jopa mieleeni. Niinpä osasin Euroopassa asettaa uudet paikkakunnat, näkymät ja nimet aina johonkin yhteyteen. USA:n historiaa ei koulussa sen sijaan opetettu, joten minun on nyt vaikea yhdistää näkemiäni asioita mihinkään. Yritän suurella vaivalla sijoittaa näkemiäni asioita niihin hatariin historiatietoihin, joita ennen matkaa sain haalittua kokoon. Siitä johtuu, että näen vain historiaa ympärilläni. Sillä en oikeastaan tiedä siitä mitään, joten pidän vähiä tiedonmurusiani esillä koko ajan. Yritän sijoittaa tätä kaikkea uutta johonkin yhteyteen. Onnistun siinä aika huonosti.
       Mutta ehkä tätä maata ei pidäkään asettaa mihinkään historialliseen yhteyteen? Olen usein kuullut puhuttavan, että Yhdysvallat elää pelkästään nykyajassa, kun taas Eurooppa on sidoksissa historiaansa. Tänne muuttaneet ihmiset halusivat eroon kaikesta vanhasta.Useat tulivat nimenomaan pakoon ahdistavaksi koettuja olosuhteita vanhalla mantereella. Euroopan eri puolilla on eri aikoin esiintynyt uskonnollisia vainoja, nälkää, puutetta ja kurjuutta, ja monet ihmiset ovat suuressa hädässään valinneet siirtolaisuuden Amerikassa. Jos uudessa maassa avautui uusia mahdollisuuksia, ei ihmisillä ollut halua suoda ajatustakaan entisille, ikäville oloille. Tämän seurauksena on sitten määrätty historiattomuus.
       Vaikka amerikkalaiset itse olisivatkin historiattomia, minä kuitenkin tarvitsen tietoja maan menneisyydestä ymmärtääkseni näitä ihmisiä ja tätä maata. Jos minulla olisi määrättömästi aikaa, voisin ehkä vain kuljeskella täällä ympäriinsä, katsella ihmisiä ja kuunnella heidän juttujaan. Sen avulla alkaisin ymmärtää suoraan nykyaikaa, ilman että lähtisin historian kautta. Mutta tällaisella viikon matkalla ei nykyaika vielä kovin hyvin ehdi hahmottua.

Naisseurue takanani on viettänyt mukavan parituntisen keskustelemalla elämänsä valinnoista, äideistä, puolisoista ja sisaruksista. Puolen tunnin kuluttua olemme perillä ja heidän pitää lopettaa juttutuokionsa. Eniten äänessä on ollut matalaääninen nainen, joka on kysellyt muiden elämän tapahtumia. Lähinnä hän on ollut kiinnostunut seurueeseen kuuluvan ulkomaalaisen, ilmeisesti intialaisen, naisen taustasta. Tämä nainen on sitten kuuliaisesti kertonut kaiken, mitä liittyy hänen perheeseensä Intiassa, hänen lähtöönsä sieltä, puolison valintaan sekä lasten naimisiinmenoihin. Kysely on kuitenkin sujunut innostavassa ilmapiirissä ja kyselty on hyvin imarreltu saamastaan huomiosta.
       Edessäni istuva mies on istunut paikallaan kädet puuskassa koko kolmen tunnin matkan ajan Bostonista lähtien. Kaksi kertaa hän on puhunut kännykkäänsä, ilmeisesti espanjaksi tai italiaksi, ja yhden kerran hän on noussut käydäkseen vessassa. Mies pitää päässään sinistä baseball-lippalakkia, jossa on Niken merkki, kuten myös hänen harmaassa hupparissaan. Farkut tällä miehellä on jalassaan kuten melkein kaikilla muillakin miehillä tässä maassa.
       Perhe on nauttinut matkastaan pelaamalla korttia, syömällä, juomalla ja lukemalla lehteä. Alle kymmenvuotias poika, joka on istunut vanhempien seurassa, on pelannut melkein koko matkan pientä kädessäpidettävää elektronista peliä. Isä on lukenut papereitaan ja lehteä sekä katsellut maisemia. Äiti hankki perheelle syötävää, kuunteli musiikkia ja luki kirjaa. Nyt loppumatkasta vanhempi tyttäristä tuli hetkeksi lojumaan vanhempien seuraan.
       Minä olen kirjoittanut käytännössä koko kolmen tunnin ajan, paitsi välillä kävin kahvilassa ja pari kertaa vessassa. Olen viihtynyt hyvin, oikeastaan liikaakin, sillä matka tuntuu loppuvan kesken. Olin varautunut paljon pidempään ja pitkästyttävämpään istuntoon. Seitsemän aikaan illalla lähden takaisin.
       Kahdenkymmenen minuutin kuluttua sukella New Yorkin hulinaan, hälinään ja kaaokseen. Ensi töikseni etsin hyvän kahvilan. Penn Station, jonne juna saapuu, on kohtalaisen keskellä kaupunkia. Etelään mentäessä pääsee Greenwich Villageen ja pohjoisessa on Central Park.

Millainen on Amerikka

2006-02-24T01:39:00.002+02:00

Kun nyt tunnen tämän valtion (lähes) läpikotaisin, on aika antaa siitä ja sen kansalaisista rehellinen ja asiantunteva arvio. Haluan tämän pienen vinkkini avulla auttaa tätä kansakuntaa sen ponnisteluissa jatkuvan kehityksen vaikealla tiellä.
       Lähden liikkeelle ennakkokäsityksistäni ja etenen sitten kohti asioiden oikeaa laitaa. En nimittäin tänne tullessani vielä tiennyt tästä maasta kovin paljoa, vaan olin niiden mielikuvien varassa, joita olin neljänkymmenenyhdeksän vuoden aikana kotimaassani hankkinut. Niinpä viime lauantaina saapuessani tähän kaukaiseen maahan ensimmäistä kertaa elämässäni olin kummallisessa tilanteessa. Olin kuullut ja nähnyt tästä maasta kertovia tarinoita enemmän kuin mistään muusta maasta koko maailmassa, mukaan lukien oma pieni pohjoinen valtioni, mutta en kuitenkaan ollut koskaan astunut jalallani tämän valtakunnan maaperälle. Oli kuin olisin saapunut satumaahan, maahan, jonka todellisesta olemassaolosta minulla ei ollut mitään konkreettista todistetta. Millaisia näyteltyjä ja tosia kertomuksia silmieni ohi sitten tästä maasta on vierinyt?
       Suomessa hankittiin televisio koteihin, kun olin alle kymmenvuotias. Jo silloin oli tarjolla paljon amerikkalaisia tv-sarjoja, vaikka television kokonaislähetysaika oli vain muutaman tunnin päivässä. Sellaiset sarjat kuin Beaver, Lycy-show, Rin tin tin, Vaimoni on noita ja myöhemmin Virginialainen, Bonanza ja Rawhide esittelivät amerikkalaista elämänmuotoa jokaiseen suomalaiseen (televisio)kotiin jo 1960-luvulla. Beaverin ja Rin tin tinin pääosassa oli suunnillen ikäiseni pikkupoika, joten samaistuminen oli taattu. Lucy-shown ja Vaimoni on noita -sarjojen viehättävät naispäähenkilöt olivat toisaalta äitihahmoja, toisaalta edustivat toista sukupuolta. Varhaisnuoruudessa vaikuttivat roolimallien lähteinä lännensarjat Bonanza ja Virginialainen, joissa miehet olivat reiluja toisiaan kohtaan mutta kuitenkin karskeja silloin kun tarvittiin.
       Mutta muitakin amerikkalaisia tarinoita sain lapsena kuulla ja nähdä. Tammi-kustantamo julkaisi lastenkirjasarjaa nimeltä Tammen kultaiset kirjat jo vuodesta 1953 lähtien. Sarjan kirjat olivat yksinkertaisen tarinan sisältäviä pieniä kuvakirjoja. Mieleenpainuvin kirja oli nimeltään Aku Ankka ja Patrik. Se oli tarina metsässä asuvasta menninkäisestä tai haltijasta, joka kutsuttiin nimellä Pikku ukko Patrik. Kirjassa haltija kohtaa Disneyland-nimistä huvipuistoa rakentamaan tulevan Aku Ankan seuralaisineen. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että kirjan tarkoitus oli markkinoida huvipuistoa lapsille. Se oli product placementiä jo 60-luvulla, mutta minun kohdallani markkinointi toimi päinvastoin. Pikku ukko Patrikin metsä tuhottiin ja hän joutui lähtemään muualle, joten sympatiani oli täydellisesti menninkäisen puolella. Kirjan alkuperäinen nimi oli Little Man of Disneyland ja se julkaistiin Suomessa vuonna 1959. Muita mieleenpainuvia kirjoja samasta sarjasta olivat Hessu elokuvatähtenä sekä Hulivili.
       Melkein puolet Tammen kultaiset kirjat -sarjan teoksista oli Disney-tuotantoa. Tammi oli siis melkoisesti mukana amerikkalaisen viihdekulttuurin ja erityisesti Aku Ankan suosion nostattajana Suomessa. Tammen kultaiset kirjat seurasivat perässä lehden julkaisemista, joka aloitettiin vuonna 1951.
       Ja sitten jossain vaiheessa tulivat minunkin elämysmaailmani osaksi Aku Ankka -lehdet. Lehteä ei koskaan tilattu meille kotiin sen kalliin hinnan vuoksi, mutta sitä innokkaammin luin sitä koulukaverin kotona, kirjastossa, aina mistä lehden vain käsiinsä sai. Kesämökille oli sadepäivien viihdykkeeksi hankittu lehden vuosikertoja, jotka sitten opittiin ulkoa kesälomien aikana. Erityisesti muutamat Mikki Hiiri -tarinat ovat jääneet mieleeni. Eräässä Mikki joutuu tekemisiin rosvojen ja hirvenpään kanssa. Aku Ankka -tarinoista muistuu mieleeni muuttomiestarina. Aku on taitava muuttomies, joka pystyy siirtämään puhelimessa puhuvan tyttären asunnosta toiseen ilman että tyttö edes huomaa muuttoa saati lopetta puhumista lankapuhelimessa. Muistan joskus lukeneeni, että Aku Ankan maailmankuva ei sittenkään olisi edustanut tyypillisesti amerikkalaista arvomaailmaa, vaikka me Suomessa niin ajattelimmekin.
       Olen edellä kertonut, millaisia satuja Amerikasta sain kuulla lapsena. Nyt on kerrottava, mitä Amerikka merkitsi minulle nuoruudessa. Innostuin seitsemänkymmentäluvun alussa Suomeen levinneestä amerikkalaisesta nuorisokulttuurista, johon kuului määrätynlainen musiikki, vaatteet ja vanhempaa sukupolvea kovasti ärsyttänyt pitkä tukka. Musiikin sanoitukset kertoivat amerikkalaisesta elämänmenosta ja niissä vilahteli Yhdysvaltojen kaupunkien ja osavaltioiden nimiä. Opin tuntemaan näitä paikkakuntia nimeltä siis jo kolmekymmentä vuotta ennen kuin tänne ensimmäisen kerran matkustin.

Sitä alkaa turhautua

2006-02-23T18:32:00.001+02:00

Tämän suuren maan tunnetuimman yliopiston edustajat eivät otakaan minua noin vain vastaan, vaikka ilmaisin heille halukkuuteni tapaamiseen jo kauan sitten. Silloin pitkällisen odottamisen jälkeen sain yhden vastauksen, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi, mutta seuraavaan viestiini ei enää vastattu. Ymmärrän hyvin. Olen pieni tekijä kaukaisesta Suomesta eikä minulla ei ole nimeä akateemisessa maailmassa.
       Jos haluaa kontakteja yliopistomaailmassa, on edettävä hitaasti ja rauhallisesti. On osallistuttava konferensseihin ja muihin tapahtumiin, jotta ihmiset tutustuvat ajatuksiisi ja tekemisiisi. Pitää kirjoittaa artikkeleita julkaisuihin, jotta olisi painoarvoa. Tämä vie aikansa, mutta oikotietä ei ole.
       Mutta mitä sitten teen täällä USA:ssa nämä muutamat päivät, jotka vielä ovat matkastani jäljellä? Lähdenkö käymään huomenna New Yorkissa? Käytössäni on vuokra-auto, joten voisin vaikka ajaa sinne autolla. Muutaman nettihaun jälkeen näyttää siltä, että järkevin tapa matkustaa New Yorkiin on käyttää junaa. Matka kestää kolme ja puoli tuntia ja maksaa sata dollaria yhteen suuntaan. Huomenna aamulla kuuden maissa lähtee juna, joka on sopivasti perillä ennen puolta päivää. Illalla sitten takaisin.
       Lähetin vielä sähköpostin Pia Lindmanille, johon olen ollut yhteydessä muutamaan kertaan. Olen tavannut Pian Suomessa vuosia sitten, mutta hän ei varmaankaan muista minua. Hän kuitenkin toivotti minut tervetulleeksi ja pyysi käymään taidekeskuksessa, jossa hänellä on residenssi. Pia asuu New Yorkissa ja käy täällä Bostonissa vain silloin tällöin. Jos Pia nyt vastaa ja hänelle sopii tavata tänään, en ehkä lähde käymään New Yorkissa, vaan jään tänne. Amerikkalainen ystäväni John Hopkins on myös lähettänyt minulle muutaman ystävänsä yhteystiedot, mutta en ole tohtinut ottaa heihin yhteyttä. Kun en ole täällä vielä tavannut ketään, tuntuu isolta kynnykseltä soittaa ventovieraille. Ehkä lähetän ensin sähköpostia. Mutta ehdotanko tapaamista? Millainen tapa täällä on?
       Lähetin nyt sähköpostia Johnin antamille kontakteille. Muotoilin viestin, jossa esittelin itseni, kerroin tilanteeni ja ehdotin lyhyttä tapaamista kahvin merkeissä. Nyt jään vain odottelemaan vastausta. Voin istua täällä Borders-kirjakaupassa tai sitten mennä hotellille.
       Mutta huh huh, nyt ei koulun sähköposti tunnu toimivan! Mitä nyt teen, kun olen juuri lähettänyt useita viestejä paikallisille ihmisille ja ainoa jättämäni yhteystieto on juuri koulun sähköpostiosoite? No, sähköpostiviesteissäni on tietysti myös puhelinnumeroni, mutta Soneran verkkohan on täällä USA:ssa pimeänä. Alan pian tosiaan olla turhautunut. Ja juuri kun olin ottanut itseäni niskasta kiinni ja rohkaistunut lähettämään sähköpostia aivan tuntemattomille tahoille täällä vieraassa maassa! Nyt sitten en saa heidän viestejään enkä pysty vastaamaan heille, joten he ihmettelevät varmasti suuresti tällaista yhteydenottoa. En viitsi myöskään lähettää viestejä heille uudestaan toisesta osoitteestani, sillä se tuntuisi jo painostukselta. Tai ehkä teen niin huomenna, jos sähköpostiongelmat jatkuvat.
       Entä nyt suunnitelmat huomiseksi? Lähdenkö aamujunalla käymäään New Yorkissa vai jäänkö tänne Bostoniin? Ehkä menen ainakin tänään tutustumaan Bostonin rautatieasemaan, joko autolla tai metrolla.
       Rohkaistuin sittenkin lähettämään viestit toisesta osoitteesta näille bostonilaisille henkilöille. Kerroin viesteissä asiallisesti, mikä tilanne on. Että sähköpostipalveluni toimii toiseen suuntaan, mutta en pysty vastaanottamaan viestejä. Tällaista tämä sähköpostiaikakausi on, palvelut joskus toimivat, joskus eivät. Ei tällaisia ongelmia kukaan minun syykseni pane.

Kirjoitan ja katson

2006-02-23T04:45:00.000+02:00

Lukijani

Kirjoitan tätä tekstiä blogger.com:in nettisivulla olevaan lomakkeeseen. Lomake on kohtalaisen pieni, ehkä toistakymmentä riviä tekstiä. Jos lomake olisi korkeampi, houkuttelisi se pidemmän tekstin kirjoittamiseen. Nyt oletusarvona tuntuu olevan pari tekstikappaletta. Lomakkeen ympärillä oleva kirjoitussivu on kohtalaisen riisuttu. Vasemmassa yläreunassa on Bloggerin logo, oman blogini nimi sekä erilaisia välilehtiä. Lisäksi näkyvissä ovat tietysti selainikkunaan kuuluvat kehykset, valikot ja välilehdet. En ole muuttanut tämän kirjoitussivun värejä tai ulkoasua, vaikka sellainen saattaisi olla mahdollista.
      Päiväkirjakirjoittamisen vuosina halusin ruudun näyttävän mahdollisimman neutraalilta. En käyttänyt Word-ohjelmaa, koska siinä näkyviin jää hieman enemmän kehyksiä ja muita ylimääräisiä visuaalisia lisukkeita kuin yksinkertaisessa Teksturi-ohjelmassa. Mukavinta oli kirjoittaa täysin valkoiselle alustalle, jossa ei näkynyt mitään kuvakkeita, linkkejä, logoja, välilehtiä tai valikoita. Tällöin teksti oli pääosassa.
      Kokeilin pöytälaatikkokirjoittamisen aikana erilaisia asetteluja, fontteja, rivivälejä, kappalejakoja ja otsikointeja. Lopulta kirjasintyypiksi valikoitui Arial 12 ja rivinväliksi yksi. Kappaleiden väliin en sijoittanut tyhjää riviä kuten tässä, vaan sisensin uuden kappaleen yhden sarkaimen lyönnin verran. Nyt Bloggerin lomakkeeseen kirjoittaessa ei sisennystä voi käyttää, sillä sivun asetukset eivät pysty huomioimaan sarkaimen painallusta. Joutuisin tekemään sisennyksen välilyönneillä, joita html-kielessä ei normaalisti voi sijoittaa kuin kaksi peräkkäin. Välilyöntitageillä sisennys onnistuisi, mutta sellaiseen en ainakaan vielä viitsi lähteä.
      Kokeilin joskus myös väliotsikointia. Niiden tarkoitus oli auttaa saamaan yhdellä silmäyksellä kokonaiskuva tekstin sisällöstä. Pian kuitenkin luovuin tällaisten selittävien otsikoiden käyttämisestä, sillä ne tuntuivat latistavan koko kirjoitukseni vain yhden asian taakse ja vähentävän siten ajatusten arvoa. Ilman väliotsikoita teksti on hitaampaa lukea, mutta pikalukijoita en kirjoittaessani halunnutkaan palvella.
      Tällaiseen lomakkeeseen kirjoittamisessa on omat hankaluutensa. Nyt olen kirjoittanut jo enemmän kuin lomakkeeseen mahtuu, joten jos haluan saada kokonaiskuvan tekstistä, minun on käytettävä vierityspalkkia. Tästä epämukavuudesta pääsisin eroon siten, että kirjoittaisin kaiken Teksturi-ohjelmalla ja kopioisin vasta valmiin jutun tähän lomakkeelle. Suoraan lomakkeeseen kirjoittamisessa on kuitenkin oma viehätyksensä. Teksti tuntuu jollain lailla päivittyvän verkkoon nopeammin. Nyt ollaan on-line.
      Kirjoittamisen alkuaikoina vierastin sitä, että saatavilla ei ollut visuaalisia virikkeitä. Kirjoitettu teksti tuntui kovin köykäiseltä asialta, joten kaipasin sen oheen värejä ja kuvia. Kun hiljalleen aloin ymmärtää kirjoituksen omaa olomuotoa, jäi visuaalisuuden tarve pois. Pian olin jo toisessa ääripäässä, jossa kaikki visuaalisuus häiritsee, ja halusin kirjoittaa mahdollisimman neutraaliin pohjaan. Nyt olen ehkä löytämässä tasapainoa. Enää minua ei häiritse Bloggerin kirjoituslomakkeen ruskea yläreunus ja välilehdet, ei vaaleansininen vierityspalkki tai tummansininen tunnusbanneri eikä edes muutama naurettavan näköinen painike lomakkeen alapuolella. Ehkä luotan jo tekstini voimaan, niin ettei minun tarvitse kirjoittaessani karsia pois kaikkea silmänruokaa.

Huomautus: olen jälkikäteen lisännyt tähän tekstiin html-tageja, joiden avulla sisennän uuden kappaleen. Nämä tagit näyttävät hankalilta kirjoittaessa, mutta luettaessa niitä ei näy, muutoin kuin ne tekevät tehtävänsä.

Kirjakaupan kahvilassa Bostonissa

2006-02-22T20:12:00.000+02:00

Arvoisa lukijani

Tänään olen tullut tänne Bostonin keskustaan jo kymmenen aikaan aamulla, ostanut latten Borders-kirjakaupan kahvilasta, istunut pöydän ääreen ja asettanut sormeni näppäimistölle. Pöytä, jonka ääreen istuuduin, on sijoitettu sisääntuloaulaan parvelle. Täältä on avoin näköala ulos, sillä aula on toistakymmentä metriä korkea halli, jonka ulkoseinä on lasia. Olen tänä aikana jo lähettänyt viestin tyttärelleni, muokannut hotellihuoneessa ottamaani valokuvaa ja kirjoittanut lyhyen tekstin entiseen blogiini. Paljon pelissä -blogin kanssa oli tänään aluksi käydä köpelösti, sillä en enää muistanut käyttäjätunnusta enkä salasanaa. Pitkällisen selvittelyn jälkeen asiat kuitenkin järjestyivät, ja niin olen valmis jo toisen tekstini kirjoittamiseen.
       Sessio lähti siis hyvin käyntiin, mutta olisin voinut varautua hitusen paremminkin. Olisin voinut ottaa mukaani tietokoneen virtalähteen, jotta olisin varmistanut työn jatkuvuuden. Jätin mainitun kapineen hotellille, sillä arvelin akkujen kyllä riittävän, mutta nyt olen käyttänyt jo yhden akun loppuun, vaikka sessio on vasta alussa. Tuon mainitun virtalähteen kanssa minulla oli muuten tulla ongelmia jo heti Bostoniin saavuttuani. Täällä on käytössä eri jännite ja taajuus kuin Euroopassa ja sadan voltin jännite-ero tuntui mahdottomalta hallita. Mutta sitten sain selville, että nämä laitteet toimivat aivan hyvin tällä pienemmälläkin jännitteellä ja suuremmalla taajudella. Ainoa hankittavaksi tullut lisälaite oli sitten pieni sovitinpistoke, jonka sain viidellä dollarilla Radio Shack -nimisestä kaupasta.
       Tulin tänne keskustaan metrolla. Lauantaina saavuttuani maahan vuokrasin heti auton lentokentältä, sillä halusin tutustua maahan maan tavalla, autoilemalla. Tänään ja eilen olen kuitenkin jättänyt auton hotellille, kävellyt Harvardin metroasemalle ja tullut viiden kilometrin matkan Bostonin keskustaan julkisilla kulkuvälineillä. Nyt minun ei tarvitse välittää pysäköintimaksuista, yksisuuntaisista kaduista ja oikean reitin löytämisestä keskustaan ja täältä takaisin. Nyt kävelen aurinkoista katua pitkin metroasemalle ja pääsen yhden dollarin hinnalla nopeasti takaisin Harvardiin. Harvardista kävelen parin kilometrin matkan hotellille Charles-joen yli. Bussi 66 kuljettaisi minut kyllä suurimman osan matkaa, mutta käveleminen on mukavaa.
       Boston on yllättävän roskainen ja huonokuntoinen kaupunki. Täällä vanhassa keskustassa on kyllä kohtalaisen puhdasta, mutta kaikkialla muualla pistää silmään rikkinäiset jalkakäytävät, huonokuntoiset kadut, ränsistyneet pihat ja huonossa maalissa olevat asuintalot. Mikä tätä kansakuntaa riivaa, kun se ei pidä parempaa huolta ympäristöstään? Kaiken järjen mukaan maailman rikkaimmalla valtiolla pitäisi olla varaa pitää katunsa ja talonsa kunnossa. Ystäväni John Hopkinsin mukaan kaikki raha käytetään sotimiseen ulkomailla, joten infrastruktuuri kotimaassa jätetään hunningolle. Minusta taas ajattelen niin , että julkisten tilojen huonokuntoisuus on suoraa seurausta markkinataloudesta: kun jokainen pyrkii omaan hyväänsä, pidetään kaikkea yhteistä omaisuutta toisarvoisena. Eikö tästä suoraan seuraa katujen huono kunto?
       Bostonin matkani on puolessa välissä. Kolmen päivän kuluttua lennän takaisin Suomeen ja yritän totutella taas arkityöhön. Minulla oli suuria suunnitelmia tavata täällä paikallisia taiteilijoita ja muita oman alani ihmisiä, mutta tähän mennessä en ole edes jaksanut ajatella yhteydenottoa vieraisiin ihmisiin. Ne muutamat ihmiset MIT:ssa, joihin olin yhteydessä etukäteen, eivät ole vastanneet. Matkasta taitaa tulla siis vain tutustumismatka amerikkalaiseen kulttuuriin. Mikä ei ole kovin huono asia sekään. Kun seuraavan kerran tulen käymään tässä maassa, olen jo paljon viisaampi. Tiedän, mitä odottaa. Silloin en kuvittele enää tapaavani täällä Kauniita ja rohkeita mutta en myöskään pelkää joutuvani keskelle rikollisuutta ja ampumisvälikohtauksia. Tämä maa näyttää olevan täynnä tavallisia ihmisiä eikä tv-sarjojen sankareita ei näy missään.
       Täältä yläparvelta on hyvä seurata kirjakaupan hyörinää. Pääsisäänkäynnissä on pyöröovi, jollaisia Suomessa näkee enää harvoin. Äsken nuorehko nainen suuren repun kanssa yritti mennä ulos sivuovista, mutta vahtimestari kielsi häntä ja ohjasi hänet pyöröoveen. Pyöröovi on aika ahdas ja se pyörii usein kovalla nopeudella, kun ihmisiä kiirehtii sisään. Tämän naisen reppu oli jäädä oven väliin, jolloin koko ovi olisi pysähtynyt, mutta nainen selvisi tilanteesta nopealla riuhtaisulla. Pyöröovia suositaan ilmeisesti lämmityssyistä. Tavallisista ovista kulkeutuu valtava määrä lämmintä ilmaa ulos jokaisella oven avauksella, mutta pyöröovi pitää lämpimän ilman sisällä. Suomessa ongelma on kuitenkin ratkaistu suurentamalla sisäänkäyntiä niin, että sisä- ja ulko-ovet ovat kaukana toisistaan ja niiden väliin puhalletaan lämmintä ilmaa. Se estää sisätilojen jäähtymisen.
       Kahvilan pöytien äärellä oleskelee paljon ihmisiä kahvikupin kanssa tai ilman. Tänään vain kahdessa pöydässä minun lisäkseni käytetään kannettavaa tietokonetta. Toinen pöytäseurue näytti ensin asunnottomilta kulkijoilta, mutta sitten huomasin heidän tuijottavan kannettavan Macin ruutua. Malli on niin oudonnäköinen, että en tunnistanut sitä täältä käsin tietokoneeksi. Tänään täällä istuu myös kaksi miestä shakkilaudan ääressä.
       Ostin eilen vuorokauden käyttöaikaa tähän langattomaan verkkoon ja kirjoitan on-line. Ostohetki oli johonkin aikaan iltapäivällä, joten pian on varauduttava yhteyden katkeamiseen. Muutenkin on jo aika vaihtaa paikkaa. Kello tulee puoli kaksi ja olen istunut täällä parvella kymmenestä lähtien. On aika lähteä ulos auringonpaisteeseen, hakemaan ruokaa tai etsimään uutta paikkaa istua ja kirjoittaa. Jos käyttöaika on silloin loppunut, lähetän tekstit blogiin sitten hotellilta.

Valkean kasan äärellä

2006-02-22T06:31:00.000+02:00

Rakas lukijani

Täällä hotellihuoneen huminassa, valkean kasan vaaniessa minua ikkunani alla, kirjoitan ensimmäiset säkeet tähän uuteen julkaisuun. Paksujen ikkunaverhojen välistä katselen valtavaa suolakasaa, jota Bostonin katujen kunnossapitotoimisto säilyttää ikkunani alla tulevia tarpeita ajatellen, ja kirjoitan kestävää proosaa tuleville sukupolville.

Jalkojani paleltaa. Nostan ne sängylle, samalla kun istun nojatuolissa sängyn vieressä. Yritän työntää varpaani syvälle peiton alle, mutta nämä ohuet amerikkalaiset vaahtomuovitilkut eivät lämmitä. On haettava sukat. Vihreä-kelta-raidalliset klovnisukkani tekevät sen, mihin suuri ja mahtava Amerikan valtio ei pysty: varpaat lämpiävät.
Kello on yli puolenyön, mutta viereisestä huoneesta kuuluu lasten ja aikuisten puhetta. Se tarkoittaa sitä, että olen saanut uusia naapureita. No, tähän asti täällä on ollutkin kuin vilttitehtaassa.

Olen kirjoittanut säännöllisesti useita vuosia, satoja sivua vuodessa. Olen vuodattanut tekstiin päivittäisiä sattumuksia, suunnitelmia, muistumia, päätöksiä. Olen nauttinut kirjoittamisesta, viihtynyt sen ääressä tuntikausia päivässä. Hermostunut ja rauhaton oloni on tyystin kadonnut, kun olen saanut kirjoittaa muutaman tunnin. Reaktio, joka ennen tuli useimmiten musisoimisesta, saavutetaan nyt myös kirjoittamalla.
       Tämä vuosien kirjoittaminen on kuitenkin ollut salaista, itsekästä nautintoa. Olen pitänyt tekstini piilossa muiden katseilta, kirjoittanut vain päiväkirjaani varten. Tänään helmikuun kahdentenakymmenentenäensimmäisenä päivänä täällä Yhdysvaltojen Bostonissa aloitan uuden kauden elämässäni: alan kirjoittaa julkisesti. Tänne Paljon pelissä -blogiin kirjoitan tästä lähtien suuren yleisön luettavaksi kaiken sellaista, mitä tähän asti olen kirjoittanut vain itselleni. Ymmärrän kyllä, että tällaisten blogien julkisuus on kovin kyseenalaista, se nousee ehkä vain hivenen pöytälaatikkokirjoittamisen yläpuolelle. Mutta tässä julkisuuteen on kuitenkin mahdollisuus, kun taas pöytälaatikkoon kirjoittaessa teksti pidetään tarkoituksella piilossa.
      Blogin nimi Paljon pelissä tarkoittaa sitä, että aion kirjoittaa tänne paljon, pitkiä pötköjä, paljon puhetta. Pöytälaatikkoon kirjoitin yhden päivän aikana parhaimmillaan yli viisikin sivua. Tuollainen tekstimäärä näyttää nettisivulla vieläkin pidemmältä. Jaan tällä kertaa kuitenkin kirjoittamisaktiviteettini usean eri julkaisukanavan kesken, niin että yhteen ei tule aivan mahdottomia määriä. Toisena kanavana käytän edelleen sitä blogia, jonka itse ohjelmoin harjoitusmielessä viime joulukuussa. Siinä esiinnyn omalla nimelläni, mutta tässä aioin piilotella nimimerkin suojissa ainakin jonkin aikaa. Näiden kahden blogin lisäksi perustan englanninkielisen blogin. Sen avulla minulla on mahdollisuus vielä suurempaankin julkisuuteen.
      Vaikka kevään työt taas ensi viikolla jatkuvat, toivon saavani kirjoitettua tekstiä säännöllisesti. Koska haluan pitää henkilöllisyyteni salassa, en tule kirjoittamaan oikeilla nimillä enkä kerro kovin tarkasti työ- tai asuinpaikkaani. Kun olen saanut tänne muutamia tekstejä, mainostan blogia kuitenkin jollain tavalla.

Nyt nukkumaan, jotta huomenna on hyvä kirjoituspäivä.